Esikoinen, suru

Esikoinen ei osaa oikein surra. Hän oli vielä pojan syntymän aikaan niin pieni, että ei edes ymmärtänyt mahassani asustavan vauva. Esikoinen katselee pojan albumista kuvia monta kertaa viikossa. Tietää pikkuveljensä nimen, mutta ei osaa yhdistää sitä siihen, että tämä vauva kuvissa on hänen veljensä. Nuo kuvat ovat selvästi esikoiselle todella tärkeitä, koska haluaa niitä useasti katsoa. Kertaakaan ei ole vielä kysynyt, että missä veli on vaikka muista ihmisistä tuota kysymystä useasti esittää.

Olemme tehneet niin, kuin psykologi neuvoi. Vastanneet vain niihin kysymyksiin joita esikoinen esittää. Ei olla ruvettu selittelemään mitään ylimääräistä. Hänkin varmasti tulee joku päivä tietämään, että hautausmaalla makaa hänen veljensä ja siksi siellä käydään. Esikoiselle on niin ihanan normaalia tuo haudalla käynti. Ikinä ei ole sanonut ettei haluaisi sinne mennä. Nyt, kun lumet on sulaneet niin haudalla hän leikkii aina jotain. Tänään jahtasi muurahaisia. Esikoisella on myös omat rutiinit mitä haudalla pitää aina tehdä. Hiirelle pitää antaa pusu sekä haudalla pitää lukea iltarukous. Nykyään esikoinen itse lukee tuon rukouksen. Haudalta ei voi lähteä pois ellei näitä asioita ole tehty. Muuten tulee kamala huuto autossa.

Oma mieleni on edelleen hyvä. Kaipaan aina aika ajoin vauvaa käsivarsilleni, mutta se kaipaus menee yleensä ohi päivässä. Edelleen harmittaa, että ei saatu poikaa täällä pitää ja kasvattaa. Vieläkin tulee kysymys "miksi juuri meidän vauva?" mieleen ja sitä pohdin. Välillä olen kateellinen sellaisille ihmisille joilla on monta lasta ja kaikki elossa. Inhottaa, että meidän perhe ei tule ikinä olemaan kokonainen. Aina yksi puuttuu joukosta. Pystyn ajattelemaan asioita niiden vaaleanpunaisten lasien läpu. Kuitenkin niin, että toinen linssi on rikki. Tiedostan koko ajan, että mikään täällä ei ole pysyvää, mutta se ei rajoita elämistä. Toisten vauvat eivät ahdista ollenkaan. Ei edes ne, jotka ovat pojan kanssa samanikäisiä. Mielessäni, kun poika on edelleenkin se pienen pieni vauva mikä hän oli syntyessään.

Jos joku olisi viime kesänä sanonut minulle, että olen ensi keväänä jo ihan järjissäni tämän surun kanssa olisin pitänyt häntä hulluna! Mutta näin se vain on. Suru on muuttunut jo kauniiksi muistoksi ja kaipaukseksi.

Vuosi 2013

Minne on vuosi 2013 hävinnyt mun mielestä? Musta tuntuu, että en ole elänyt tuota vuotta ollenkaan. Ennen vain loppuvuosi oli pelkkää mustaa. Nyt en muista edes alkuvuotta. Jos multa kysytään, mitä tapahtui viime vuonna en osaa sanoa muuta, kuin poikamme kuoli. Joo, olin myös raskaana, mutta en muista siitäkään ajasta mitään. Ehkä kaikkein kirkkain muisto tuosta vuodesta on se 2 päivää, kun saimme kuulla poikamme kuolleen sekä hän syntyi. Kuinka ihmisen muisti voi tehdä tällaisen tepposen. Hävittää kokonaisen vuoden. Ihan ihmeellistä. Tätä asiaa rupesin eilen miettimään, kun täytin yhtä paperia, jonka olin täyttänyt myös viime vuonna. Sitä täytellessä huomasin, että muistikuvat viime vuodesta ovat olemattomat. Ehkä tämäkin on yksi ihmismielen keino selviytyä tällaisesta kauheasta kokemuksesta.

Unta

Näin viime yönä unta pojasta. Se uni oli niin täydellinen, kuin uni voi kuolleesta vauvasta olla. Ihmiset ihastelivat poikaa vaikka hän oli kuollut. Kehuivat kuinka suloinen hän on ja halusivat ottaa syliin. Kukaan ei arastelut kuollutta vauvaa. Kaikille se oli yhtä luonnollista, kuin poika olisisi syntynyt elossa. Mikä ihana uni.

En ole pojasta paljon unia nähnyt. Viettäisin mielelläni kaikki yöt uneksien pojasta. Onkohan suru nyt mennyt taas yhden askeleen eteenpäin, kun pystyn uneksimaan pojasta näinkin huolettoman unen. Ennen kaikki unet joita olen poikaan liittyen nähnyt on ollut jollain tapaa ahdistavia. Joko olen ollut sivusta seuraajan roolissa, jolloin en ole itse päässyt pojan lähelle. Tai olen ollut raskaana ja muistanut puolessa välissä unta, että en olekaan raskaana vaan vauvahan kuoli ja olen sen jo synnyttänyt.

Unohdus

Nyt se on tapahtunut. Tajusin eilen, kun tultiin haudalta kotiin, että olimme unohtaneet pojan 9kk päivän! Olemme joka kuukauden 5. päivä käyty haudalla. Tässä kuussa se pääsi unohtumaan. Miten voinkaan olla näin lahopää? Tuli kamalan paha mieli tuosta unohduksesta. Ajattelin, että niin voi käydä. Mutta en ajatellut, sen tulevan näin nopeasti. Ajattelin, että joskus 20 vuoden päästä ehkä. Me ei edes tehty lauantaina mitään sellaista mikä olisi estänyt haudalle pääsyn.