Nyt ja huonenna

Tänään on vielä se vuosi, kun lapsemme kuoli. Kun elämän mittainen surun tie alkoi. Raskaat ovat nämä saappaat millä suossa tarvotaan. Huomenna on jo uusi vuosi. Uusi vuosi tuo toivottavasti tullessaan jotain positiivista. Jotain mistä voimme iloita ja olla onnellisia.

Paljon voimia muille lapsensa menettäneille uuteen vuoteen. Vaikka vuodet vaihtuu suru ei varmasti koskaan katoa.

Joulu

Ensimmäinen joulu takana ilman poikaamme. En voi sanoa, että olisi ollut helppo joulu. Kyyneliltä ei vältytty. Koko miehen suku yhdessä paikassa ja heidän lapsensa saivat aikaan ahdistuksen. Aina tulee yksi serkuksista puuttumaan.

Pelkäsin etukäteen reaktiotani siihen, jos joku on ostanut lahjan myös meidän pojalle. Onneksi vain yksi oli näin tehnyt. Jälkikäteen ajateltuna on hyvä, että yksi osti. Se tuntui lohdulliselta, että poika on ollut joulun alla edes yhden sukulaisen mielessä. Myös hyvä, että muut eivät ostaneet. Yksi oli juuri sopiva määrä. Sain siitä hyvän mielen eikä ruvennut liikaa ahdistamaan.

Tällaisia nämä meidän joulut tulee tästä eteenpäin olemaan. En varmasti tule pitkään aikaan nauttimaan joulusta. Saattaa olla, että en nauti siitä enää ikinä. Ainut paikka jouluna missä oli oikeasti hyvä olla oli hautausmaalla. Siellä en tuntenut ahdistusta. Siellä olimme koko perhe pienen hetken yhdessä joulua viettämässä.

Kaipuuta

Eilen tuli pitkästä aikaa itku. Ajelimme kotiin päin ja mietin samalla joulua. Tuntui ihan tajuttoman pahalta ajatella, että toiselle lapsellemme joudumme menemään hautausmaalle toivottamaan hyvää joulua. Me kaikki muut saamme viettää joulun sisällä lämpimässä perheen lesken. Poikamme joutuu olemaan yksin siellä maan alla kylmässä. Nytkin tuo ajatus nostattaa kyyneleet silmiini. Ahdistaa! Syli huutaa tyhjyyttä. Haluan poikamme kotiin! Meidän kohtalo tuntuu taas niin väärältä!

Tästä kaikesta huolimatta tunnen edelleenkin suurimmaksi osaksi aikaa itseni onnelliseksi. Tämä tunne ei ole muuttunut mihinkään.

Haluan toivottaa kaikille rauhaisaa joulua!

Ajatuksia

Tunnen itseni onnelliseksi. Tuntuu, että asiat ovat tällä hetkellä niin hyvin, kun ne tässä tilanteessa voivat olla. Välillä tämä pelottaa. Ehkä tämä onnellisuuden tunne tuo mukanaan taas jotain pahaa? En haluaisi noin uskoa, mutta tuo ajatus välillä eksyy mieleeni. Yritän nauttia tästä hetkestä.

Tuntuu turhalta murehtia tulevaa, koska ikinä ei voi tietää mitä se tuo tullessaan. Se on juurtunut päähäni, että emme pysty kovinkaan paljoa vaikuttamaan siihen mitä elämä tuo tullessaan. Ne kaikki vaan on otettava vastaan mitä annetaan. Joskus tulee iloisia asioita ja joskus surullisia. En usko, että kukaan selviää tästä elämästä ilman yhtään murhetta tai kyyneltä.

Odotan joulua kovin. Käytiin viemässä pojan haudalle jo kuusi. Toivottavasti se on pysynyt pystyssä. Maa oli niin jäässä, että siihen oli vaikea saada kuusta kiinni. Viikon loppuna tai viimistään maanantaina käydään kuusi koristelemassa. Haluaisin viedä haudalle jotai muutakin jouluista, mutta en ole vielä keksinyt mitä.

Vaikka olen tällä hetkellä onnellinen ei se tarkoita sitä, että olisin unohtanut lapseni. Hän elää joka päivä meidän arjessa mukana. Edelleenkään ei ole ollut yhtään päivää, kun en olisi ajatellut poikaa. Mutta koko ajan poika ei ole enää mielessäni. On jo paljon minuutteja, kun ajattelen ihan muita asioita. Saattaa ehkä jonkun korvaan kuulostaa kamalalta, mutta näin se vaan on.

Ihmeellistä, että kohta on mennyt vasta puoli vuotta pojan kuolemasta ja olen jo näin hyvässä kunnossa henkisesti. Kyllä kannattaa puhua paljon menetyksestä. Niin puolison, kavereiden, sukulaisten kuin ammattilaisten kanssa. He ovat auttaneet minua hirmuisen paljon. Olen saanut puhua pojasta niin paljon, kuin olen halunnut. Puhuminen on auttanut. Ainakin minua. Ja mikä ehkä on kaikkein tärkeintä niin kukaan ei ole tuominnut omia ajatuksiani. Tai pitänyt niitä väärinä. Kiitos siitä kaikille. Tässä sen näkee kuinka ihania ihmisiä meidän perheen ympärillä on.

Tunteita!

Ihanaa! En olekaan muuttunut tunteettomaksi äidiksi. Eilen automatkalla kotiin päin soi radiossa yksi haloo helsingin biisi, joka sai mut todella surulliseksi. En muista tuon biisin nimeä, mutta siinä lauletaan kaiken menettämisestä. Välillä tuntuu siltä, kuin olisimme menettäneet kaiken pojan mukana. Tuon biisin aikana iso omena nousi kurkkuun ja kyyneleet täyttivät silmäni. Ikävä poikaa kohtaan on suuri. Niin suuri, että sitä ei voi sanoin kuvailla. Antaisin mitä vaan, jos saisin olla hänen kanssaan.

Nyt, kun tuska on tullut takaisin olen siitä jopa onnellinen. Haluan pitää sen matkassa mukana. Se alkaa olla minulle jo niin tuttu kaveri. Tunnen oloni turvalliseksi sen läsnäollessa. Tuntuu siltä, kun tuska on läsnä, että aivan kuin olisin lähempänä poikaa. Kantaisin poikamme mukana tuskan muodossa. Tuo tuska muistuttaa siitä suuresta surusta, joka sisälläni on. Tuosta surusta, mikä ei koskaan katoa.

Normaalia

Mulla on todella kovat omantunnon tuskat tällä hetkellä. Oma olo on niin normaali. Liian normaali. Kuinka se voi edes olla näin normaali jo tässä vaiheessa? Toivon jopa, että tämä on ohi menevää.

Kaipaan sitä surun tuskaa. Silloin ainakin tiedän, että välitän pojasta. Nyt tuntuu siltä, kuin olisin hylännyt oman lapseni. Kieltänyt hänet. Ihan, kuin poikaa ei olisi ikinä edes ollut.

Pojasta puhuminenkin käy jo hyvin luontevasti. En pelkää enää tilanteita, joissa kysytään lapsilukua. Meillä on 2 lasta. Sen olen sisäistänyt. Ei tee edes mieli sanoa, että lapsia olisi vain yksi. Kestän jatkokysymykset lasten sukupuolista ja siitä, minkä ikäisiä he ovat.

Puhuminen on todellakin auttanut. Mitä enemmän olen saanut pojasta puhua (olen todellakin saanut puhua hänestä), sitä helpommaksi puhuminen hänestä on tullut. Joskus edelleenkin tulee nieltyä kyyneliä, mutta enää todella harvoin. Pitäisi ihan kiittää niitä harvoja rohkeita ystäviäni siitä, kun ovat uskaltaneet ottaa pojan puheeksi. Olen heille niin kiitollinen, että sitä kiitollisuuden määrä ei voi mitata millään.