Untako?

Välillä mut valtaa sellainen tunne, että kaikki oli vaan unta. Ihan, kun en oikeasti olisi ollut raskaana ja synnyttänyt kuollutta poikaamme. Valitettavasti kaikki adressit ja suruviestit kertoo, että unta se ei ollut. Kaikki tapahtui ihan oikeasti. Olen oikeasti haudannut oman lapseni. Ei sellaista voi jotenkin käsittää. Ihan, kun en välillä tajuaisi koko asiaa. On tää ihmismieli ihmeellinen. Kuinka se yrittää kaikin keinoin päästä eroon tuosta tuskasta mikä sisälläni on. Tällä hetkellä vaan todella huonoin tuloksin. Tuska ei ole laskenut mihinkään. Olen jopa oppinut taas peittämään sitä. Mikä ei ole ollenkaan hyvä asia. Tämä suru on käsiteltävä. Halusin sitä tai en. Tiedän, että tulen taas joku päivä romahtamaan ja kunnolla. Koska olen alkanut piilottamaan surun tunteita. Ne tulevat varmasti vielä ulos ja oikein rytinällä. Tiedän sen.

Ei olla pariin päivään käyty pojan haudalla. Ei sen takia, ettei oltaisi haluttu mennä sinne. Vaan siksi, että meillä ei yksinkertaisesti ole riittänyt aika. Esikoisen kanssa pitää pitää kiinni rutiineista. Siksi ei voida yömyöhällä lähteä hautausmaalle. Vaikka välillä mieli tekisikin. Vähän helpottaa tieto siitä, että isovanhemmat ovat siellä käyneet. Ei ole pojan tarvinnut yksin siellä olla. Sentään joku käynyt moikkaamassa.

Ikävä on edelleen suuri poikaa kohtaan. Jos voisin haluaisin viedä oman sänkyni pojan haudan viereen ja nukkua siellä. Haluaisin olla pojan lähellä. Onneksi vielä joskus näin tulee olemaan. Pääsen nukkumaan ikiunta oman poikani viereen. Se päivä ei ehkä ole vielä huomenna, mutta joskus se tulee eteen. Tällä hetkellä en ajattele kuolemaa. Keskityn enemmänkin ajattelemaan uutta elämää. Sitä, pääsemmekö koskaan enää kokemaan tuota vastasyntyneen vauvan ensimmäistä parkaisua ja sitä ensimmäistä hetkeä äidin rinnalla. Toivo siihen on kova, että näin tulee vielä joskus tapahtumaan.

Sanoja

Tää mun tarve puhua pojasta on jotain todella käsittämätöntä. Haluaisin jokaiseen keskusteluun ottaa jollain tapaa pojan mukaan. En halua, että kukaan pääsee häntä vahingossakaan unohtamaan. Haluan puhua hänestä! Ihan koko ajan. Välillä oikein harmittaa, kun tuntuu, että haluan puhua pojasta niin paljon, että kukaan ei jaksa kuunnella. Mun on pakko saada puhua hänestä. Kertoa samoja asioita yhä uudestaan ja uudestaan.

En ole oikeastaan kenellekään päässyt ihan yksityiskohtaisesti kertomaan miten kaikki kävi. En edes psykologille. Hänellekin kerrottiin vain suurin piirtein miten asiat eteni. Yritän saada ihmisiä kyselemään, mutta kukaan ei kysele! Miksi tämä ei kiinnosta muita? Ehkä ihmiset ei vaan uskalla kysellä vaikka olen monta kertaa heitä patistanut. Tuntuu hölmöltä kaataa kaikki parin ihmisen niskaan. Jutella vain heidän kanssa. En kehtaa samoista asioista heille montaa kertaa jauhaa. Kohta mulla ei ole edes niitä paria ystävää kenelle puhua asiasta, kun hekin kyllästyvät kuuntelemaan.

Tuo on yksi asia mitä olen ruvennut lähiaikoina pelkäämään. Mitä jos nämä pari ystävää oikeasti kylläsyvät kuuntelemaan? Kuka jaksaa kuukaudesta toiseen kuunnella samoja asioita? Ehkä jopa vuodesta toiseen? Mulla ei ikinä ole ollut montaa oikeaa ystävää. Ja nyt kun näin kävi, niin nämä ainoat ystäväni ovat tulleet vieläkin tärkeämmiksi mitä olivat aikaisemmin.

Tunteetonta

Pari päivää on mennyt nyt ihan hyvillä fiiliksillä. Ei ole ollut mitään pahempia romahtamisia. Tietenkin joka päivä olen itkenyt ikävääni poikaa kohtaan, mutta suru ei ole tuntunut niin hukuttavalta. Tilattiin kaikista kuvista, mitä pojasta on otettu ihan paperiset valokuvat. Ne tulivat perjantaina. Aina, kun kuvia selaan tuntuu, kuin rakastuisin vain syvemmin tuohon ihanaan poikaamme. Hän on todella rakas. Oma pikku mieheni. Vaikka onkin nyt enkelinä.

Vieläkään ei mikään muu tunnu miltään. En jaksa keskittyä mihinkään, eikä mikään kiinnosta. Haluan vain lukea muiden kokemuksia kohtukuolemista. Saada voimaa heidän selviytymistarinoista. Jos, joku kertoo mulle tällä hetkellä jonkun iloisen asian niin hymyilen tai nauran vain sen takia, koska niin kuuluu tehdä. Oikeasti en tunne sitä ilontunnetta mikä kuuluisi tulla. En vain tällä hetkellä kykene tuntemaan sitä. Vaikka kuinka haluaisin. En tunne mitään! Toivon, että tämä tunteeton elämänvaihe on ohimenevää. Edes surulliset asiat eivät saa muo itkemään. Vain se, jos ajattelen poikaamme. Hän onkin suurimman osan päivästä ajatuksista. Ja hänestä kaikista mieluiten puhun. Ainut asia tällä hetkellä, mikä oikeasti kiinnostaa.

Aurinkoako risukasaan?

Jotenkin ihana päivä takana. Vaikka aamulla ahdistikin todella kovin. Jännitin sitä psykologin käyntiä ihan hulluna. Hiukan jopa pelotti tuleva. Jo odotusaulassa meinasin ruveta itkemään. Tiesin, että kohta käydään taas kaikki alusta asti läpi. Mutta onneksi tuo tunne lähti suht nopeesti pois, kun päästiin sisälle huoneeseen. Tietenkin heti, kun multa jotain kysyttiin niin murruin. En vaan vielä pysty puhumaan tapahtuneesta itkemättä. Eikä mun mielestä vielä tarvitsekaan siihen kyetä. Vastahan olen kunnolla ruvennut koko asiaa suremaan.

Tuo psykologi oli aivan ihana. Vaikka ennakkokäsitykset oli jotain aivan muuta. Hänelle oli erittäin helppo puhua ja hiljaisia hetkiä ei juuri ollut. Koko ajan puhuttiin jostain ja hän kyseli aika paljon asioita. Oli helpottavaa puhua noin turvallisessa ympäristössä. Kukaan ei tuomitse sinua sun ajatuksiesi takia. Suosittelen kyllä kaikille kyseistä palvelua, jos vaan sitä tarjotaan. Psykologi hiukan ihmetteli sitä, että meille ei oltu suoraan sairaalasta annettu aikaa, jolloin pääsisimme keskustelemaan tapahtuneesta. Vaan meidäthän lähetettiin kotiin vain paperilapun kanssa, jossa oli numeroita joihin voisi tiukan paikan tullen soittaa. Omasta mielestäni kaikille, jotka ovat kokeneet oman lapsen kuoleman, pitäisi järjestää aika tuollaiseen keskusteluun. Eihän yksi kerta ketään tapa. Siinä saisi samalla vähän osviittaa siihen, onko tuollaiselle avulle tarvetta.

Käytiin vielä tänään ostamassa pojan haudalle enkelipatsas. Etsittiin myös lyhtyä, mutta mieleistä ei löytynyt. Päätettiin, että ei osteta vaan jotain vaan odotetaan siihen asti, kun se täydellinen tulee vastaan. Laitettiin haudalle myös ensimmäistä kertaa hautakynttilä palamaan. Vaikka onkin vielä näin valoisaa. Jotenkin tuntuu siltä, että kun haudalle menee sinne pitää aina viedä jotain. Mulla on sellainen tunne, että sinne ei voi mennä tyhjin käsin. Ollaan päätetty ostaa myös pieni pehmolelu sinne. Sellainen Mauri Kunnaksen herra hakkarainen. Näin sellaisen yhdessä kaupassa ja olisin halunnut laittaa sen jo arkkuun mukaan. Päätettiin kuitenkin laittaa arkkuun mieheni lapsuuden unilelu niin ei montaa lelua sinne mahtunut. Olihan arkku kuitenkin hyvin pieni.

Olen ihastunut netissä yhteen enkelipatsaaseen, josta haluaisin haudalle "hautakiven". Sitä pitäisi hiukan muokata ja tarvitsisi löytää joku taiteilija, joka sen veistäisi. Vielä ei ole löytynyt ketään sopivaa. Enkä edes tiedä paljon sellainen veistos tulisi loppu peleissä maksamaan. Mutta sellaisesta tällä hetkellä haaveilen. Kuvassa on enkelin siipien alla nukkuva vauva. Haluaisin vauvaa muokattavan niin, että hänellä olisi poikamme kasvot. Voi olla, että sellaista ei edes kukaan tekisi. Tai sitten se maksaisi pienen omaisuuden. Tällä hetkellä se tuntuu vain parhaimmalta vaihtoehdolta "hautakiveksi". Tavallinen jykevä kivi on jotenkin niin synkkä. Haluan jotain hempeämpää.

Rakkaudella äitisi

Rakas pieni poikamme.
Miksi sinun piti niin nopeasti lähteä luontamme?
Äidillä on suunnaton ikävä sinua! <3
Toivottavasti sinulla on siellä kaikki hyvin, missä ikinä oletkin.
Paljon haleja ja pusuja täältä maan päältä.
Äiti tulee aina rakastamaan sinua. <3

Ikävä on taas lohduton!

Soitto

Sain tänään soiton neuvolapsykologilta. Hänelle oli tullut jo tälle viikolle peruutusaika ja päästään torstaina yhdessä mieheni kanssa juttelemaan hänelle. Aivan ihanaa! Ja samalla niin kamalaa. Joudun käymään kaikki taas uudestaan läpi. Tai ainakin uskon niin. Mitä muutakaan siellä käynnillä tehtäisiin? Tuskin säästä puhutaan. Onneksi mieheni tulee mukaan. Sanoin hänelle, että ei siitä käynnistä muuten mitään tulisi. Mä vaan itkisin koko ajan ja koko käynti menisi ihan hukkaan. Ja onhan hän samalla mulle pieni turva. En ole ikinä käynyt juttelemassa kenenkään ulkopuolisen ihmisen kanssa mistään asioista. Sekin hiukan jännittää. Kuinka se juttelu lähtee luonnistumaan. En edes tarkalleen tiedä mikä on psykologin tarkoitus. Eihän hän ainakaan mikään psykiatri ole. Kai siellä vaan kartoitetaan tää meidän tilanne. Ja se, tarvitaanko vielä osaavamman auttajan apua.

Hiukan ahdistaa mennä sinne. Se on kuitenkin samassa rakennuksessa, jossa viime käynnillä sain huolestuttavia uutisia vauvan sydänäänistä. Se sama paikka, josta lähdin itkukurkussa viimeksi ulos. Mitä, jos en voi edes astua siitä ovesta sisään? Ja mikä pahinta, jos siellä onkin niitä pieniä vauvoja itkuineen? Onneksi tuon psykologin vastaanotto on rakennuksen eri nurkassa, kuin tuo varsinainen neuvola. Kuitenkin mahdollisuus siihen, että vauvoja näkyy on olemassa. Huoh! Stressaan jo etukäteen. Onneksi tuo aika on jo tällä viikolla! Ja voisin kiittää omaa neuvolatätiä siitä, että osasi lukea rivien välistä, että edes päästään tuonne juttelemaan.

Ps. Pojan haudalle oli vihdoin tullut valkoinen risti. Eikä siellä ollut enää sitä tyhmää tikkua lappuineen. Tosin ristiin oli kirjoitettu pojan sukunimi väärin! Inhottavaa!

Artikkeli

Löysin hyvän artikkelin. Tässä LINKKI. Kertoo hyvin siitä, miten ihmiset jakautuu tällaisen kokemuksen seurauksena. En väitä, että mulla olis ollut paljon ystäviä ennen tätä. Mutta tämän tapauksen johdosta on taas tullut selväksi, ketkä ovat niitä oikeita ystäviä ja ketkä eivät. Myös omasta perhepiiristä on tullut esiin yllätyksiä. Niiden joiden luulit tukevan tällaisen menetyksen myötä, välttelevät muo. Ja sellaisten ihmisten, joille kuvittelin, että en ikinä tällaisista asioista puhuisi ovatkin olleet kuultaakin kalliimpia.

Ahdistus

Tänään soitti mun neukkutäti. Olinkin jo ehtinyt ajatella, et soittaaks se mulle vai ei. Muiden kokemuksia lukiessa neukkutäti on soittanut heille. Oli jotenki samalla ihana puhua hänen kanssa ja samalla kamalaa. Kaikki muistot tulivat heti mieleeni. Tykkään tuosta neukkutädistä tosi paljon. Vaikka hän onkin sijainen. Kysyi vointeja ja sitä onko meille tarjottu apua. Sanoin, että kyllä me jotain numeroita ollaan saatu johon voi soittaa. Tiedän, että en ikinä tulis itse niihin soittamaan. Päätettiin yhdessä, että neukkutäti ottaa yhteyttä neuvolapsykologiin ja päästään hänen kanssa juttelemaan. Oli kiva kuulla, että oikeasti apua saadaan. Varsinkin nyt, kun tuntuu, että en pääse tämän surun yli enkä ympäri. Ihan, kuin joku olisi laittanut ketjun sydämeni ympärille ja kiristäisi sitä aina välillä. Tunnen ihan fyysistä kipua ja ahdistusta sydämeni kohdalla. Sattuu niin paljon.

Jo heti aamulla herätessäni on kurkussa omena. Ei pelkkä pala vaan kokonainen omena! Välillä kyynelten pidätteleminen on vaikeaa. Mutta pakko sitä on tehdä. Muuten itkisin täällä koko päivän ja esikoinen olisi ihan ihmeissään. Enkä jaksaisi tehdä hänen kanssaan mitään. Välillä on aikoja, kun en usko siihen, että selviän tästä surusta.

Nyt on alkanut myös hiukan ahdistamaan kaikki raskaana olevat. Ehkä enemmänkin se niissä rakaana olevissa, kun tiedän heidän kohta saavan sen oman pienen käärön syliinsä. Vaikka saatiinhan mekin oma käärö syliin. Mutta vain hetkeksi. Ihan, kuin meidän poika olisi ollut meillä vaan lainassa.

Myös ahdistaa pienet vauvat. Oikein pelottaa kohdata pieniä vauvoja. Onneksi kohta syntyy lähipiirissäni ainakin kaksi pientä vauvaa, joiden avulla voin vähän totutella niihin. Helppoa se ei ainakaan tällä hetkellä tule olemaan. Mutta haluan silti yrittää sellaisessa ympäristössä, jossa ollaan vain minä, vauvan äiti ja vauva. Ilman mitään ulkopuolisia. Ehkä siitä on hyvä lähteä tätä ahdistusta purkamaan. Pakkohan mun on vauvoihinkin tottua. Vielä niin, että en saa kamalaa itkukohtausta joka kerta, kun sellaisen näen.

Toivon, että tuosta psykologista on oikeasti jotain hyötyä. Tätä mun surua, kun ajattelee niin olen aivan pohjalla. Mies sanoi jo päässeen tästä yli. Sanoin hänelle, että mä en ole lähelläkään päässyt tästä yli. Päinvastoin, olen vain syvemmällä suossa, kuin koskaan ennen. Ja tarvitsen oikeasti apua täältä nousemiseen. Omat voimat ei vaan siihen riitä.

Suru

Eilisten tapahtumien jälkeen suru on saanut aivan uudet mittasuhteet. Se tuntuu musertavan suurelta. Tuntuu, että en pääse sen yli millään. Ajattelen koko ajan meidän pientä poikaa ja sitä, kuinka hänet meiltä vietiin. Ahdistaa! En pysty nauttimaan enää mistään. Mikään ei kiinnosta. Saan tsempata itseni aamulla ylös sängystä. Haluaisin vain jäädä peittojen alle ja nukkua. Nukkuminen tuntuu tällä hetkellä kaikkein parhaimmalta vaihtoehdolta. Silloin pääsee johonkin ihan toiseen maailmaan. Maailmaan, jossa ei ole huolia ja murheita. Se on ihana levähdystauko tästä kaikesta.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että haluaisin unohtaa poikamme. Ei sinne päinkään. Haluaisin keskittyä muistelemaan niitä hyviä hetkiä. Niitä jolloin tunsin pienen liikkeet mahassani ja kuulin pienen sydämen sykkeet neuvolassa. Silloin, kun kaikki oli vielä hyvin. Haluan myös muistaa ne hetket, kun sain pitää poikaa sylissä. Miltä hän tuntui, näytti ja tuoksui. Oma ihana enkelini.

Vauvat

Tänään käytiin syömässä, mun porukoiden kanssa. Päätettiin, että se on samalla poikamme muistotilaisuus. Aluksi kaikki meni oikein hyvin, mutta juuri, kun olimme saaneet ruuat eteen niin viereiseen pöytään tuli pariskunta vastasyntyneen vauvan kanssa. Ajattelin, että voi ei. En kestä. Kestin kuitenkin jonkun aikaa, kun vauva nukkui kauniisti omassa turvakaukalossaan. Olin saanut puolet omasta annoksesta syötyä, kun vauva rupesi viereisessä pöydässä itkemään. Pidättelin tuolloin jo itsekin itkua. En kestänyt kuunnella niitä sulosointuja. Tuli heti hirmuisen kova ikävä omaa pientä, kenen itkua en koskaan päässyt kuulemaan. Yritin kuitenkin hillitä itseni ja syödä rauhassa ruuan loppuun. Yritin keskittyä kaikkeen muuhun paitsi siihen vauvaan. Todella huonoin tuloksin. En vaan kestänyt enää. Oli pakko poistua paikalta ja sopertaa itkuisella äänellä hiljaa, että en yksinkertaisesti kestä tuota vauvaa. Onneksi kaikki perheenjäsenet ymmärsivät tämän reaktioni. Isäni sanoi jälkikäteen, että oli jo huomannut heti, kun vauva kävi itkemään, että se on mulle vaikea paikka.

Lähdin siis itkien ravintolasta ulos. Ja menin kotiin. Kotona nousi kysymykset ilmaan: "Miksi me emme saaneet koskaan kuulla poikamme itkevän? Miksi se ilo riistettiin meiltä? Miksi minun sylini on tyhjä? Miksi meidän poika on haudassa?" Kun olo oli hiukan helpottunut päätettiin, että lähdetään käymään pojan haudalla. Tuli heti paljon helpompi olo, kun päästiin hautausmaalle. Siivottiin vähän kukkia haudan päällä siistimmin ja käveltiin pitkin hautausmaata katsomassa hautakiviä. Me ei olla vielä päätetty millainen kivi pojalle tulee. Se tiedetään, että se ei tule olemaan mikään iso kivi. Mutta, kun niitä malleja on miljoona ja meillä on selvästi miehen kanssa erilainen maku niiden suhteen. Saas nähdä millaiseen päädytään. Se tiedetään, että kivi ei tule olemaan suorakaiteen muotoinen.

Näin siis tänään. Sain ainakin yhden selvyyden omiin tunteisiin. Mulla ei tee pahaa katsoa pieniä vauvoja kaukaa ja vähän aikaa. Ei tee pahaa katsoa vauvanvaunuja. Mutta selvästi tuo vauvan itkun kuuleminen on mulle se herkkä paikka. Sitä en vielä tällä hetkellä voi kuunnella. Vie varmasti aikaa ennen, kuin siihen taas kykenen.

Tiedon jano

Mulla on hirmuinen tiedon jano! Haluan saada tietoa kohtukuolemista sekä lukea muiden kokemuksia. Niitä vaan ei ole hirveästi saatavilla. Olen löytänyt aiheesta vain muutaman blogin ja pari muuta kirjoitusta, joissa kerrotaan muiden kokemuksia. Miksi asiasta on niin vähän saatavilla tietoa? Ja varsinkin niitä muiden kokemuksia ja selviytymiskertomuksia. Kun saa lukea miten, joku on tästä suuresta surusta selvinnyt saa itsekin toivoa, että tästä kyllä selvitään. Siinä ehkä yksi syy siihen, miksi aloin kirjoittamaan tätä blogia. Haluan jakaa oman kertomukseni. Ja toivottavasti tästä joku saa sen saman tunteen minkä itse olen muiden kertomuksista saanut. Tästäkin voi selvitä. Se on mahdollista. Vaikka se ei siltä aina tunnu.

Ikävä on edelleen kova omaa pientä kohtaan. Uskon, että tuo ikävä ei tule vielä pitkään aikaan helpottamaan. Ehkä ei ikinä. Pari päivää sitten, sain kuulla ja nähdä ensimmäisen kerran tapahtuneen jälkeen, että joku oli saanut elävän lapsen syliinsä. Olen miettinyt miten reagoin tuolloin. Oma reaktioni yllätti. En ollut surullinen, koska meille ei tuota ihanaa tunnetta suotu. Olin iloinen heidän puolestaan. Ja ehkä jopa hieman huojentunut, koska ainakaan sen perheen ei tarvitse kokea tälläista menetystä. Olen yrittänyt elää niin, että en tulisi katkeraksi tämän tapahtuman takia. Ainakaan vielä ei ole niin käynyt. Tiedostan sen, että katkeruus voi tulla myös myöhemmin. Mutta tällä hetkellä olen onnellinen siitä, että se ei hallitse elämääni juuri nyt.

Hautajaiset

Eilen vietettiin pojan hautajaisia. Tilaisuus oli todella pienimuotoinen. Paikalla oli vaan papin lisäksi minä ja mieheni. Ei haluttu pitää mitään isoja hautajaisia, koska eihän monikaan ollut meidän poikaa nähnyt. Toiset isovanhemmat ei ole nähnyt edes kuvaa. Koska ollaan mieheni kanssa kaksin tämä raskas matka tähänkin asti menty päätettiin, että mennään kahdestaan loppuun asti. Ei haluttu ottaa edes esikoista mukaan, koska hän on vielä niin pieni eikä olisi ymmärtänyt mistä on kyse.

Ennen siunaustilaisuutta käytiin vielä kerran katsomassa poikaa. Oltiin jo aikasemmin päätetty, että ei enää mentäisi. Mulle tuli kuitenkin kamala tarve päästä vielä viimeisen kerran katsomaan ja koskettamaan. Tämän päivän jälkeenhän siihen ei olisi enää mahdollisuutta. Voin kyllä sanoa, että poika oli edelleen maailman suloisin. Vaikka jotain kuoleman jälkeisiä muutoksia olikin tapahtunut. Näin silti kaikkien niiden läpi vain sen meidän pienen pojan, jollainen hän oli juuri syntyessään. Miten sitä voikaan rakastaa näin paljon omaa lastaan, jota ei koskaan oppinut tuntemaan?

Nuku rauhassa pikkuinen. Äiti ja iskä rakastaa sinua!

Ennen ja jälkeen

Aika on jakautunut. Huomaan ajattelevani asioita niin, että on aika ennne tätä tapahtumaa ja aika tämän jälkeen. Jos muistelen jotain tapahtumaa, minkä olen kokenut silloin, kun olin vielä onnellisesti raskaana. Huomaan ajattelevani, että silloin, kun kaikki oli vielä hyvin. En sano sitä ääneen, mutta ajattelen niin.

Tuntuu, että aika poikamme kuoleman jälkeen on mennyt sumussa. En muista tarkkoja tapahtumia. Tiedän vain, että jonakin päivänä olen tehnyt jotain. En sen tarkemmin. En tiedä mikä viikonpäivä on menossa, ellen katso kalenteriin. Väsyttää ihan koko ajan. Haluaisin vain nukkua. Tämä voi johtua todella alhaisesta hemoglobiinistani. Mutta uskon, että surulla on myös osuutta asiaan. Ruokaa ei tee mieli. Saatan elää päivän pelkällä parilla leivällä, eikä silti ole nälkä. Ei tee mieli edes herkkuja. Mikä on mulle todella omituista.

Tänään käytiin valikoimassa kukat arkun päälle sekä kimppu joka lasketaan haudalle. Ajattelin, että se on vaikea tehtävä, mutta ei ollut. Meni yllättävän hyvin. Toisin, kuin muistopuheen kirjoittaminen. Se oli taas yksi ahdistavista kokemuksista. Kirjoittamisesta ei meinannut tulla mitään, kun kyyneleet vaan valuivat. Ei vanhempien pitäisi ikinä joutua hautaamaan omaa lastaan. Eikä kirjoittamaan hänelle viimeisiä sanoja, joita haluaa sanoa. Se vaan on väärin! Ei elämän pitäisi mennä näin.

Viimeinen automatka

Tänään käytiin siirtämässä poika sairaalalta kappeliin, jossa hänet siunataan. Emme halunneet pitää siunaustilaisuutta sairaalan kappelissa. Se ei tuntunut meidän mielestä oikealta. Saimme vielä viimeisen kerran nähdä poikamme. Hän oli niin levollisen näköinen. Ja tuntui todella omalta pojaltani. Taas kerran mulle tuli sellainen tunne, että pitää pyytää anteeksi. Tämä sama tunne oli koko sairaalassa olo ajan. Halusin vain pahoitella pojalle tapahtunutta ja pyytää anteeksi.

Matka sairaalalta kappelille meni hyvin. Ei kuunneltu radiota. Oltiin vaan hiljaa. Minä ajoin ja mieheni piti pojan arkkua sylissä. Ajatukset siitä, millainen matka tulisi olemaan oli aivan erilainen, kuin se todellisuudessa oli. Tietenkin itkin, mutta olo oli enemmänkin rauhallinen, kuin surullinen. Tiesin, että tämä on taas yksi askel lähemmäs sitä, että meidän poika saa rauhan sielulleen.

Kappelilla saimme viettää vielä hetken kolmisin. Minä, mieheni ja poikamme. Tällöin aika tuntui pysähtyvän. Ei ollut kiire minnekään. Saimme rauhassa sanoa viimeiset sanat. Kerroin pojalle rakastavani häntä. Näitä sanoja en ollut aikaisemmin hänelle sanonut. En tiedä miksi ne olivat päässeet unohtumaan. Ehkä sairaalassa ollessani olin vielä niin shokissa, että en osannut ajatella selkeästi. Tai tiennyt mitä sanoa.

Kotimatka kappelilta meni hiljaisissa tunnelmissa. Puhuttiin hiukan tulevista hautajaisista. Päässäni soi Johanna Kurkelan Ainutlaatuinen. Tämä biisi on soinut jo monta päivää päässäni. Kyseinen kappale ei ole lähelläkään sitä, mitä yleensä kuuntelen. Mutta nyt sen sanat ovat juurtuneet mieleeni. Tulen varmasti aina muistelemaan poikaamme, kun tuon biisin kuulen.

Yli viikko takana

Siitä on jo yli viikko aikaa, kun saimme tietää surulliset uutiset. Tämä viikko on mennyt todella sekavissa tunnelmissa. Välillä on ollut päiviä, mitkä tuntuu kestävän ikuisuuden. Varsinkin silloin, kun tulin sairaalasta kotiin. Ne pari seuraavaa päivää eivät meinanneet kulua ollenkaan. Ajattelin, että tätäkö tämä on. Kyttään vaan kelloa ja mietin millon pääsen nukkumaan. En osannut hirmuisen paljon surra. En ehkä ollut vielä sisäistänyt asiaa. Kaikkihan tapahtui niin nopeasti. Vain kahdessa vuorokaudessa saimme tietää, että vauvamme on kuollut, synnytin hänet ja sanoin hyvästit. Itkin unissani. Aina aamuisin silmät olivat todella turvonneet. En meinannut nähdä eteeni, kun heräsin.

Näin yli viikko tapahtuman jälkeen alkaa olo olla hiukan erilainen. Nyt suren menetystä päivisin ja selvästikin en enää öisin itke. Suru on jo hiukan muuttanut muotoaan. Tai ehkä nyt vasta olen ruvennut oikeasti tekemään surutyötä. Edelleenkin mielessä pyörii kysymys miksi näin kävi meille? Mikä tarkoitus tällä on? Pelottaa kulkea kaupungilla. Mitä, jos joku sellainen tulee vastaan kuka ei tiedä tapahtuneesta. En halua selitellä kenellekkään kuinka meille on käynyt. En ole siihen vielä valmis.

Kun maailma kääntyy

Menin normaalisti äitiysneuvolaan (rv34+4). Neuvolassa mitattiin verenpaineet, paino, katsottiin sokerit ja sf-mitta. Kaikki oli kunnossa. Pissakin oli puhdas. Neuvolatäti kyseli kuinka vauva on liikkunut. Sanoin, että omasta mielestäni hiukan vähemmän, kuin yleensä. Siitä ei oltu huolissaan. Sitten, tuli aika kun ruvettiin kuuntelemaan sydänääniä. Ääniä ei kuulunut vaikka kuinka neukkutäti niitä yritti saada kuuluviin. Kyseli myös samalla onko vauva tänään liikkunut. Sanoin, että en ole varma. Voi olla, että ei ole. En ollut laittanut liikkeitä läheskään päivittäin muistiin, kun touhuan päivät esikoisen kanssa. Tämän jälkeen neukkutäti lähti hakemaan toista tätiä huoneeseen. Ja myös uutta doppleria. Toinenkin täti yritti kuunnella sydänääniä, mutta mitään ei kuulunut. Sanoivat, että laittavat mulle lähetteen äitipolille ja mun olis mentävä sinne mahdollisimman nopeasti. Tässä vaiheessa omat huolet nousivat pintaan. Kysyinkin neukkutädiltä, et onko vauva hengissä. En saanut siihen minkäänlaista vastausta.

Kun pääsin neuvolasta ulos soitin heti miehelleni. Kerroin, että on mentävä äitipolille, että vauvalla ei ole kaikki hyvin. Sanoi lähtevänsä heti töistä muo hakemaan. Kotona otin vielä pari palaa suklaata ja toivoin, että vauva rupeaisi liikkumaan. Liikkeitä ei kuitenkaan tuntunut. Autossa istuessamme sanoin, että ei ole mihinkään kiire. Vauva, jos on kuollut niin sitä ei voi enää pelastaa. Tähän emme kuitenkaan halunneet kumpikaan uskoa.

Äitipolille jouduin menemään yksin. Mies lähti viemään esikoista hoitoon ja odottamaan mikä on tuomio vauvan suhteen. Polilla pääsin melkein heti ultraan. Ultrassa oli 3 ihmistä mun lisäksi. Kaikki katsoivat ruutua vakavina. Jonkun aikaa ultrattuaan lääkäri sanoi maailman kamalimmat sanat: "Valitettavasti sykettä ei ole". Tuossa vaiheessakaan en halunnut uskoa, että se on oikeasti totta. Siirryttiin ultrahuoneesta toiseen, jossa kätilö sanoi, että voin soittaa, jos haluan. Soitin heti miehelleni ja kerroin ikävät uutiset. Sen ääneen sanominen oli aivan kamalaa. Silloin padot aukesivat.

Jäin siitä suoraan synnärille. Ja synnytyssaliin. Mies tuli heti tuekseni, kun oli vienyt esikoisen hoitoon. Synnytystä ruvettiin käynnistämään saman päivän aikana. Kuitenkaan mitään ei sinä päivänä tapahtunut niin jäin sairaalaan yöksi.

Seuraavana päivänä laitettiin vielä yksi palanen tablettia kohdun suulle, että saataisiin synnytys käynnistymään. Se sai aikaan jo vähän säännöllisiä supistuksia, jotka olivat jo hiukan kivuliaitakin. Kuitenkaan nämä supistukset eivät saaneet kamalasti alakerrassa aikaseksi. Tämän jälkeen lääkäri päätti, että käynnistystä on nyt yritetty jo niin kauan, että puhkaistaan kalvot. Kalvojen puhkaisun jälkeen alkoikin tapahtua. Supistukset tulivat säännöllisinä ja kivuliaina. Noin 2.5h kalvojen puhkaisun jälkeen olin jo todella kipeä. Eikä ilokaasu kivunlievityksenä enää riittänyt. Pyysin jotain vahvempaa ja epiduraali laitettiin tilaukseen. Ihana anestesialääkäri tulikin todella nopeasti paikalle. Saatiin laitettua pintapuudutus selkään, jonka jälkeen tuli taas supistus. Tämä supistus oli kuitenkin erilainen. Mulla oli pakottava tarve ponnistaa. Ja tätä tarvetta en pystynyt estelemään. Epiduraalin laittaminen jätettiin siihen ja kolmannella ponnistuksella syntyi meidän pieni enkeli poikamme. Niin ihanana ja omana. Vaikka olikin jo kuollut. Poika painoi 2170g ja oli 36.5cm pitkä. Hirmuisesti oli pojalla tukkaa. Paljon enemmän, kuin esikoisella.

Sain pojan heti viereeni. Ensin olin ajatellut, että haluan pitää poikaa vasta, kun hänet on pesty ja kapaloitu. Mutta, kun näin pojan en voinut olla ottamatta häntä viereeni. Niin ihana hän oli. Saatiin olla pojan kanssa noin 2 tuntia ja hyvästellä hänet. Otettiin paljon valokuvia. Saatiin jalan ja käden jäljet sekä hiussuortuva muistoksi.