Tää mun tarve puhua pojasta on jotain todella käsittämätöntä. Haluaisin jokaiseen keskusteluun ottaa jollain tapaa pojan mukaan. En halua, että kukaan pääsee häntä vahingossakaan unohtamaan. Haluan puhua hänestä! Ihan koko ajan. Välillä oikein harmittaa, kun tuntuu, että haluan puhua pojasta niin paljon, että kukaan ei jaksa kuunnella. Mun on pakko saada puhua hänestä. Kertoa samoja asioita yhä uudestaan ja uudestaan.
En ole oikeastaan kenellekään päässyt ihan yksityiskohtaisesti kertomaan miten kaikki kävi. En edes psykologille. Hänellekin kerrottiin vain suurin piirtein miten asiat eteni. Yritän saada ihmisiä kyselemään, mutta kukaan ei kysele! Miksi tämä ei kiinnosta muita? Ehkä ihmiset ei vaan uskalla kysellä vaikka olen monta kertaa heitä patistanut. Tuntuu hölmöltä kaataa kaikki parin ihmisen niskaan. Jutella vain heidän kanssa. En kehtaa samoista asioista heille montaa kertaa jauhaa. Kohta mulla ei ole edes niitä paria ystävää kenelle puhua asiasta, kun hekin kyllästyvät kuuntelemaan.
Tuo on yksi asia mitä olen ruvennut lähiaikoina pelkäämään. Mitä jos nämä pari ystävää oikeasti kylläsyvät kuuntelemaan? Kuka jaksaa kuukaudesta toiseen kuunnella samoja asioita? Ehkä jopa vuodesta toiseen? Mulla ei ikinä ole ollut montaa oikeaa ystävää. Ja nyt kun näin kävi, niin nämä ainoat ystäväni ovat tulleet vieläkin tärkeämmiksi mitä olivat aikaisemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! En julkaise asiattomia kommentteja.