Kun maailma kääntyy

Menin normaalisti äitiysneuvolaan (rv34+4). Neuvolassa mitattiin verenpaineet, paino, katsottiin sokerit ja sf-mitta. Kaikki oli kunnossa. Pissakin oli puhdas. Neuvolatäti kyseli kuinka vauva on liikkunut. Sanoin, että omasta mielestäni hiukan vähemmän, kuin yleensä. Siitä ei oltu huolissaan. Sitten, tuli aika kun ruvettiin kuuntelemaan sydänääniä. Ääniä ei kuulunut vaikka kuinka neukkutäti niitä yritti saada kuuluviin. Kyseli myös samalla onko vauva tänään liikkunut. Sanoin, että en ole varma. Voi olla, että ei ole. En ollut laittanut liikkeitä läheskään päivittäin muistiin, kun touhuan päivät esikoisen kanssa. Tämän jälkeen neukkutäti lähti hakemaan toista tätiä huoneeseen. Ja myös uutta doppleria. Toinenkin täti yritti kuunnella sydänääniä, mutta mitään ei kuulunut. Sanoivat, että laittavat mulle lähetteen äitipolille ja mun olis mentävä sinne mahdollisimman nopeasti. Tässä vaiheessa omat huolet nousivat pintaan. Kysyinkin neukkutädiltä, et onko vauva hengissä. En saanut siihen minkäänlaista vastausta.

Kun pääsin neuvolasta ulos soitin heti miehelleni. Kerroin, että on mentävä äitipolille, että vauvalla ei ole kaikki hyvin. Sanoi lähtevänsä heti töistä muo hakemaan. Kotona otin vielä pari palaa suklaata ja toivoin, että vauva rupeaisi liikkumaan. Liikkeitä ei kuitenkaan tuntunut. Autossa istuessamme sanoin, että ei ole mihinkään kiire. Vauva, jos on kuollut niin sitä ei voi enää pelastaa. Tähän emme kuitenkaan halunneet kumpikaan uskoa.

Äitipolille jouduin menemään yksin. Mies lähti viemään esikoista hoitoon ja odottamaan mikä on tuomio vauvan suhteen. Polilla pääsin melkein heti ultraan. Ultrassa oli 3 ihmistä mun lisäksi. Kaikki katsoivat ruutua vakavina. Jonkun aikaa ultrattuaan lääkäri sanoi maailman kamalimmat sanat: "Valitettavasti sykettä ei ole". Tuossa vaiheessakaan en halunnut uskoa, että se on oikeasti totta. Siirryttiin ultrahuoneesta toiseen, jossa kätilö sanoi, että voin soittaa, jos haluan. Soitin heti miehelleni ja kerroin ikävät uutiset. Sen ääneen sanominen oli aivan kamalaa. Silloin padot aukesivat.

Jäin siitä suoraan synnärille. Ja synnytyssaliin. Mies tuli heti tuekseni, kun oli vienyt esikoisen hoitoon. Synnytystä ruvettiin käynnistämään saman päivän aikana. Kuitenkaan mitään ei sinä päivänä tapahtunut niin jäin sairaalaan yöksi.

Seuraavana päivänä laitettiin vielä yksi palanen tablettia kohdun suulle, että saataisiin synnytys käynnistymään. Se sai aikaan jo vähän säännöllisiä supistuksia, jotka olivat jo hiukan kivuliaitakin. Kuitenkaan nämä supistukset eivät saaneet kamalasti alakerrassa aikaseksi. Tämän jälkeen lääkäri päätti, että käynnistystä on nyt yritetty jo niin kauan, että puhkaistaan kalvot. Kalvojen puhkaisun jälkeen alkoikin tapahtua. Supistukset tulivat säännöllisinä ja kivuliaina. Noin 2.5h kalvojen puhkaisun jälkeen olin jo todella kipeä. Eikä ilokaasu kivunlievityksenä enää riittänyt. Pyysin jotain vahvempaa ja epiduraali laitettiin tilaukseen. Ihana anestesialääkäri tulikin todella nopeasti paikalle. Saatiin laitettua pintapuudutus selkään, jonka jälkeen tuli taas supistus. Tämä supistus oli kuitenkin erilainen. Mulla oli pakottava tarve ponnistaa. Ja tätä tarvetta en pystynyt estelemään. Epiduraalin laittaminen jätettiin siihen ja kolmannella ponnistuksella syntyi meidän pieni enkeli poikamme. Niin ihanana ja omana. Vaikka olikin jo kuollut. Poika painoi 2170g ja oli 36.5cm pitkä. Hirmuisesti oli pojalla tukkaa. Paljon enemmän, kuin esikoisella.

Sain pojan heti viereeni. Ensin olin ajatellut, että haluan pitää poikaa vasta, kun hänet on pesty ja kapaloitu. Mutta, kun näin pojan en voinut olla ottamatta häntä viereeni. Niin ihana hän oli. Saatiin olla pojan kanssa noin 2 tuntia ja hyvästellä hänet. Otettiin paljon valokuvia. Saatiin jalan ja käden jäljet sekä hiussuortuva muistoksi.