Pari päivää on mennyt nyt ihan hyvillä fiiliksillä. Ei ole ollut mitään pahempia romahtamisia. Tietenkin joka päivä olen itkenyt ikävääni poikaa kohtaan, mutta suru ei ole tuntunut niin hukuttavalta. Tilattiin kaikista kuvista, mitä pojasta on otettu ihan paperiset valokuvat. Ne tulivat perjantaina. Aina, kun kuvia selaan tuntuu, kuin rakastuisin vain syvemmin tuohon ihanaan poikaamme. Hän on todella rakas. Oma pikku mieheni. Vaikka onkin nyt enkelinä.
Vieläkään ei mikään muu tunnu miltään. En jaksa keskittyä mihinkään, eikä mikään kiinnosta. Haluan vain lukea muiden kokemuksia kohtukuolemista. Saada voimaa heidän selviytymistarinoista. Jos, joku kertoo mulle tällä hetkellä jonkun iloisen asian niin hymyilen tai nauran vain sen takia, koska niin kuuluu tehdä. Oikeasti en tunne sitä ilontunnetta mikä kuuluisi tulla. En vain tällä hetkellä kykene tuntemaan sitä. Vaikka kuinka haluaisin. En tunne mitään! Toivon, että tämä tunteeton elämänvaihe on ohimenevää. Edes surulliset asiat eivät saa muo itkemään. Vain se, jos ajattelen poikaamme. Hän onkin suurimman osan päivästä ajatuksista. Ja hänestä kaikista mieluiten puhun. Ainut asia tällä hetkellä, mikä oikeasti kiinnostaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! En julkaise asiattomia kommentteja.