Välillä mut valtaa sellainen tunne, että kaikki oli vaan unta. Ihan, kun en oikeasti olisi ollut raskaana ja synnyttänyt kuollutta poikaamme. Valitettavasti kaikki adressit ja suruviestit kertoo, että unta se ei ollut. Kaikki tapahtui ihan oikeasti. Olen oikeasti haudannut oman lapseni. Ei sellaista voi jotenkin käsittää. Ihan, kun en välillä tajuaisi koko asiaa. On tää ihmismieli ihmeellinen. Kuinka se yrittää kaikin keinoin päästä eroon tuosta tuskasta mikä sisälläni on. Tällä hetkellä vaan todella huonoin tuloksin. Tuska ei ole laskenut mihinkään. Olen jopa oppinut taas peittämään sitä. Mikä ei ole ollenkaan hyvä asia. Tämä suru on käsiteltävä. Halusin sitä tai en. Tiedän, että tulen taas joku päivä romahtamaan ja kunnolla. Koska olen alkanut piilottamaan surun tunteita. Ne tulevat varmasti vielä ulos ja oikein rytinällä. Tiedän sen.
Ei olla pariin päivään käyty pojan haudalla. Ei sen takia, ettei oltaisi haluttu mennä sinne. Vaan siksi, että meillä ei yksinkertaisesti ole riittänyt aika. Esikoisen kanssa pitää pitää kiinni rutiineista. Siksi ei voida yömyöhällä lähteä hautausmaalle. Vaikka välillä mieli tekisikin. Vähän helpottaa tieto siitä, että isovanhemmat ovat siellä käyneet. Ei ole pojan tarvinnut yksin siellä olla. Sentään joku käynyt moikkaamassa.
Ikävä on edelleen suuri poikaa kohtaan. Jos voisin haluaisin viedä oman sänkyni pojan haudan viereen ja nukkua siellä. Haluaisin olla pojan lähellä. Onneksi vielä joskus näin tulee olemaan. Pääsen nukkumaan ikiunta oman poikani viereen. Se päivä ei ehkä ole vielä huomenna, mutta joskus se tulee eteen. Tällä hetkellä en ajattele kuolemaa. Keskityn enemmänkin ajattelemaan uutta elämää. Sitä, pääsemmekö koskaan enää kokemaan tuota vastasyntyneen vauvan ensimmäistä parkaisua ja sitä ensimmäistä hetkeä äidin rinnalla. Toivo siihen on kova, että näin tulee vielä joskus tapahtumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! En julkaise asiattomia kommentteja.