Sain tänään soiton neuvolapsykologilta. Hänelle oli tullut jo tälle viikolle peruutusaika ja päästään torstaina yhdessä mieheni kanssa juttelemaan hänelle. Aivan ihanaa! Ja samalla niin kamalaa. Joudun käymään kaikki taas uudestaan läpi. Tai ainakin uskon niin. Mitä muutakaan siellä käynnillä tehtäisiin? Tuskin säästä puhutaan. Onneksi mieheni tulee mukaan. Sanoin hänelle, että ei siitä käynnistä muuten mitään tulisi. Mä vaan itkisin koko ajan ja koko käynti menisi ihan hukkaan. Ja onhan hän samalla mulle pieni turva. En ole ikinä käynyt juttelemassa kenenkään ulkopuolisen ihmisen kanssa mistään asioista. Sekin hiukan jännittää. Kuinka se juttelu lähtee luonnistumaan. En edes tarkalleen tiedä mikä on psykologin tarkoitus. Eihän hän ainakaan mikään psykiatri ole. Kai siellä vaan kartoitetaan tää meidän tilanne. Ja se, tarvitaanko vielä osaavamman auttajan apua.
Hiukan ahdistaa mennä sinne. Se on kuitenkin samassa rakennuksessa, jossa viime käynnillä sain huolestuttavia uutisia vauvan sydänäänistä. Se sama paikka, josta lähdin itkukurkussa viimeksi ulos. Mitä, jos en voi edes astua siitä ovesta sisään? Ja mikä pahinta, jos siellä onkin niitä pieniä vauvoja itkuineen? Onneksi tuon psykologin vastaanotto on rakennuksen eri nurkassa, kuin tuo varsinainen neuvola. Kuitenkin mahdollisuus siihen, että vauvoja näkyy on olemassa. Huoh! Stressaan jo etukäteen. Onneksi tuo aika on jo tällä viikolla! Ja voisin kiittää omaa neuvolatätiä siitä, että osasi lukea rivien välistä, että edes päästään tuonne juttelemaan.
Ps. Pojan haudalle oli vihdoin tullut valkoinen risti. Eikä siellä ollut enää sitä tyhmää tikkua lappuineen. Tosin ristiin oli kirjoitettu pojan sukunimi väärin! Inhottavaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! En julkaise asiattomia kommentteja.