Eilisten tapahtumien jälkeen suru on saanut aivan uudet mittasuhteet. Se tuntuu musertavan suurelta. Tuntuu, että en pääse sen yli millään. Ajattelen koko ajan meidän pientä poikaa ja sitä, kuinka hänet meiltä vietiin. Ahdistaa! En pysty nauttimaan enää mistään. Mikään ei kiinnosta. Saan tsempata itseni aamulla ylös sängystä. Haluaisin vain jäädä peittojen alle ja nukkua. Nukkuminen tuntuu tällä hetkellä kaikkein parhaimmalta vaihtoehdolta. Silloin pääsee johonkin ihan toiseen maailmaan. Maailmaan, jossa ei ole huolia ja murheita. Se on ihana levähdystauko tästä kaikesta.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että haluaisin unohtaa poikamme. Ei sinne päinkään. Haluaisin keskittyä muistelemaan niitä hyviä hetkiä. Niitä jolloin tunsin pienen liikkeet mahassani ja kuulin pienen sydämen sykkeet neuvolassa. Silloin, kun kaikki oli vielä hyvin. Haluan myös muistaa ne hetket, kun sain pitää poikaa sylissä. Miltä hän tuntui, näytti ja tuoksui. Oma ihana enkelini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! En julkaise asiattomia kommentteja.