Aurinkoako risukasaan?

Jotenkin ihana päivä takana. Vaikka aamulla ahdistikin todella kovin. Jännitin sitä psykologin käyntiä ihan hulluna. Hiukan jopa pelotti tuleva. Jo odotusaulassa meinasin ruveta itkemään. Tiesin, että kohta käydään taas kaikki alusta asti läpi. Mutta onneksi tuo tunne lähti suht nopeesti pois, kun päästiin sisälle huoneeseen. Tietenkin heti, kun multa jotain kysyttiin niin murruin. En vaan vielä pysty puhumaan tapahtuneesta itkemättä. Eikä mun mielestä vielä tarvitsekaan siihen kyetä. Vastahan olen kunnolla ruvennut koko asiaa suremaan.

Tuo psykologi oli aivan ihana. Vaikka ennakkokäsitykset oli jotain aivan muuta. Hänelle oli erittäin helppo puhua ja hiljaisia hetkiä ei juuri ollut. Koko ajan puhuttiin jostain ja hän kyseli aika paljon asioita. Oli helpottavaa puhua noin turvallisessa ympäristössä. Kukaan ei tuomitse sinua sun ajatuksiesi takia. Suosittelen kyllä kaikille kyseistä palvelua, jos vaan sitä tarjotaan. Psykologi hiukan ihmetteli sitä, että meille ei oltu suoraan sairaalasta annettu aikaa, jolloin pääsisimme keskustelemaan tapahtuneesta. Vaan meidäthän lähetettiin kotiin vain paperilapun kanssa, jossa oli numeroita joihin voisi tiukan paikan tullen soittaa. Omasta mielestäni kaikille, jotka ovat kokeneet oman lapsen kuoleman, pitäisi järjestää aika tuollaiseen keskusteluun. Eihän yksi kerta ketään tapa. Siinä saisi samalla vähän osviittaa siihen, onko tuollaiselle avulle tarvetta.

Käytiin vielä tänään ostamassa pojan haudalle enkelipatsas. Etsittiin myös lyhtyä, mutta mieleistä ei löytynyt. Päätettiin, että ei osteta vaan jotain vaan odotetaan siihen asti, kun se täydellinen tulee vastaan. Laitettiin haudalle myös ensimmäistä kertaa hautakynttilä palamaan. Vaikka onkin vielä näin valoisaa. Jotenkin tuntuu siltä, että kun haudalle menee sinne pitää aina viedä jotain. Mulla on sellainen tunne, että sinne ei voi mennä tyhjin käsin. Ollaan päätetty ostaa myös pieni pehmolelu sinne. Sellainen Mauri Kunnaksen herra hakkarainen. Näin sellaisen yhdessä kaupassa ja olisin halunnut laittaa sen jo arkkuun mukaan. Päätettiin kuitenkin laittaa arkkuun mieheni lapsuuden unilelu niin ei montaa lelua sinne mahtunut. Olihan arkku kuitenkin hyvin pieni.

Olen ihastunut netissä yhteen enkelipatsaaseen, josta haluaisin haudalle "hautakiven". Sitä pitäisi hiukan muokata ja tarvitsisi löytää joku taiteilija, joka sen veistäisi. Vielä ei ole löytynyt ketään sopivaa. Enkä edes tiedä paljon sellainen veistos tulisi loppu peleissä maksamaan. Mutta sellaisesta tällä hetkellä haaveilen. Kuvassa on enkelin siipien alla nukkuva vauva. Haluaisin vauvaa muokattavan niin, että hänellä olisi poikamme kasvot. Voi olla, että sellaista ei edes kukaan tekisi. Tai sitten se maksaisi pienen omaisuuden. Tällä hetkellä se tuntuu vain parhaimmalta vaihtoehdolta "hautakiveksi". Tavallinen jykevä kivi on jotenkin niin synkkä. Haluan jotain hempeämpää.