Tänään käytiin siirtämässä poika sairaalalta kappeliin, jossa hänet siunataan. Emme halunneet pitää siunaustilaisuutta sairaalan kappelissa. Se ei tuntunut meidän mielestä oikealta. Saimme vielä viimeisen kerran nähdä poikamme. Hän oli niin levollisen näköinen. Ja tuntui todella omalta pojaltani. Taas kerran mulle tuli sellainen tunne, että pitää pyytää anteeksi. Tämä sama tunne oli koko sairaalassa olo ajan. Halusin vain pahoitella pojalle tapahtunutta ja pyytää anteeksi.
Matka sairaalalta kappelille meni hyvin. Ei kuunneltu radiota. Oltiin vaan hiljaa. Minä ajoin ja mieheni piti pojan arkkua sylissä. Ajatukset siitä, millainen matka tulisi olemaan oli aivan erilainen, kuin se todellisuudessa oli. Tietenkin itkin, mutta olo oli enemmänkin rauhallinen, kuin surullinen. Tiesin, että tämä on taas yksi askel lähemmäs sitä, että meidän poika saa rauhan sielulleen.
Kappelilla saimme viettää vielä hetken kolmisin. Minä, mieheni ja poikamme. Tällöin aika tuntui pysähtyvän. Ei ollut kiire minnekään. Saimme rauhassa sanoa viimeiset sanat. Kerroin pojalle rakastavani häntä. Näitä sanoja en ollut aikaisemmin hänelle sanonut. En tiedä miksi ne olivat päässeet unohtumaan. Ehkä sairaalassa ollessani olin vielä niin shokissa, että en osannut ajatella selkeästi. Tai tiennyt mitä sanoa.
Kotimatka kappelilta meni hiljaisissa tunnelmissa. Puhuttiin hiukan tulevista hautajaisista. Päässäni soi Johanna Kurkelan Ainutlaatuinen. Tämä biisi on soinut jo monta päivää päässäni. Kyseinen kappale ei ole lähelläkään sitä, mitä yleensä kuuntelen. Mutta nyt sen sanat ovat juurtuneet mieleeni. Tulen varmasti aina muistelemaan poikaamme, kun tuon biisin kuulen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! En julkaise asiattomia kommentteja.