Aika on jakautunut. Huomaan ajattelevani asioita niin, että on aika ennne tätä tapahtumaa ja aika tämän jälkeen. Jos muistelen jotain tapahtumaa, minkä olen kokenut silloin, kun olin vielä onnellisesti raskaana. Huomaan ajattelevani, että silloin, kun kaikki oli vielä hyvin. En sano sitä ääneen, mutta ajattelen niin.
Tuntuu, että aika poikamme kuoleman jälkeen on mennyt sumussa. En muista tarkkoja tapahtumia. Tiedän vain, että jonakin päivänä olen tehnyt jotain. En sen tarkemmin. En tiedä mikä viikonpäivä on menossa, ellen katso kalenteriin. Väsyttää ihan koko ajan. Haluaisin vain nukkua. Tämä voi johtua todella alhaisesta hemoglobiinistani. Mutta uskon, että surulla on myös osuutta asiaan. Ruokaa ei tee mieli. Saatan elää päivän pelkällä parilla leivällä, eikä silti ole nälkä. Ei tee mieli edes herkkuja. Mikä on mulle todella omituista.
Tänään käytiin valikoimassa kukat arkun päälle sekä kimppu joka lasketaan haudalle. Ajattelin, että se on vaikea tehtävä, mutta ei ollut. Meni yllättävän hyvin. Toisin, kuin muistopuheen kirjoittaminen. Se oli taas yksi ahdistavista kokemuksista. Kirjoittamisesta ei meinannut tulla mitään, kun kyyneleet vaan valuivat. Ei vanhempien pitäisi ikinä joutua hautaamaan omaa lastaan. Eikä kirjoittamaan hänelle viimeisiä sanoja, joita haluaa sanoa. Se vaan on väärin! Ei elämän pitäisi mennä näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! En julkaise asiattomia kommentteja.