Juhlia

Parin viime päivän aikana on ollut haikea olo. Olen pitkästä aikaa ajatellut poikaa myös päivällä. Myös sitä millainen hän olisi nyt ja millaista meidän arki olisi tällä hetkellä, jos poika olisi elossa. En koko päivää noita ajattele, mutta silloin tällöin.

Nämä ajatukset varmasti juontuu ristiäisistä, joissa hiljattain kävimme. Mehän emme ikinä saaneet pojalle ristiäisiä pitää. Ainut mitä saimme poikaa varten järjestää oli hänen hautajaisensa. Eikä niissäkään ollut paljon järjestettävää. Vain arkun, kukkien ja vaatteiden valinta. Niin ja tietysti myös hautausmaan ja papin valinta. Siinä tärkeimmät valinnat nimen lisäksi joita pojan hyväksi saimme tehdä. On hassua miten sanon aina ristiäisiä vahingossa hautajaisiksi. En tiedä mistä tuo tulee. Ajattelen ristiäisiä, mutta kun tuo sana pitäisi sanoa ääneen tulee se hautajaisina ulos suusta. Aina joudun korjaamaan.

Nuo ristiäiset meni ihan hyvin. Vaikka meidän osallistumisesta mulla oli todella ristiriitaiset tunnelmat. Toisaalta olisin halunnut jättää koko juhlat välistä, koska pelkäsin omaa reaktiotani. Miten suhtaudun tuohon vauvaan ja koko juhlaan. Mutta onneksi ne meni suurimmalta osaltaan mallikkaasti. Kerran tuli sellainen olo, että tukehdun. En meinannut saada happea ollenkaan, kun rintaa puristi niin kovin. Pari kyyneltäkin piti vuodattaa. Mutta se tuntuu olevan nykyään enemmän sääntö, kuin poikkeus kaikissa tapahtumissa joissa lauletaan virsiä. Virret ei aikasemminkaan ollu mun vahvinta aluetta niin nykyään en kestä niitä ollenkaan. Aina tulee pojan hautajaiset mieleen.

Kummallisia mietteitä

Olen nukkunut viime yön todella huonosti. Melkein voisi sanoa, että en ole nukkunut ollenkaan. Meillä oli taapero yökylässä ja olen koko yön vahtinut häntä. Säikähtänyt jokaista ääntä minkä hän päästää ja herännyt niihin.

Tämä menettämisen pelko ei olekaan kohdistunut pelkästään esikoiseen. Pelkäsin koko yön, että tämä hoitolapsi kuolee. Pidän meidän kotia kuolemanloukkuna. Kuinka vastuulliset vanhemnat voivat antaa meille oman pienokaisensa hoitoon? Eihän olla saatu edes omaa lastamme hengissä pysymään. En ymmärrä sitä, miten joku pystyy vielä luottamaan meidän lapsen hoitotaitoihin.

Samalla tuo luottamus tuntuu myös todella hyvälle. Ainakaan tämä perhe ei pidä meitä syyllisinä poikamme kuolemaan. He uskaltavat antaa meidän vastuulle oman lapsensa. Sen kaikkein kalleimman aarteen maailmassa.

Onhan meillä ollut pojan kuoleman jälkeen ennenkin lapsia hoidossa. Mutta en ole tällaisia ajatuksia ennen pyöritellyt päässäni. Nämä voi tuntua jonkun korvaan todella hassuilta. Mutta tässä näkee taas nämä surun tuomat seuraukset. Ilman pojan kuolemaa en ikinä varmasti ajattelisi näin. Onhan lasten hoitaminen minulle yksi maailman luonnollisimmista asioista. Olen sitä nuoruudesta asti harrastanut.

Sekalaisia mietteitä

Olen lähiaikoina löytänyt pari uutta blogia lapsen menettämisestä. Voi kuinka pahalta se tuntuu, että nämäkin ihmiset ovat tämän surun joutuneet kohtaamaan. Osan noista blogeista olen lukenut alusta loppuun. Osa on vielä lukematta. Olen huomannut, että tarvitsen tietynlaisen mielentilan ennen, kuin pystyn noihin blogeihin syventymään.

Pitäisi päivittää tuo oma lukuluetteloni. En vaan ole saanut aikaiseksi koneen avaamista. Tabletilla koen tuon päivittämisen hirmuisen vaikeaksi hommaksi.

Ennen roikuin päivittäin facebookin sururyhmissä. Nykyään käyn niissä ehkä kerran kahdessa viikossa. Tuntuu, että tarvitsen välillä taukoa siitä kaikesta pahasta mitä tässä maailmassa on. Välillä oikein jännittää avata noita sivuja. Ikinä, kun ei tiedä mitä siellä on kirjoiteltu. Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen, että tuollaisia sivujakin on. Varsinkin nyt, kun facebookkiin on perusttu ihan oma ryhmä meille kohtukuoleman kokeneille. Ihmettelin jo aiemmin miksi tuollaista ryhmää ei vielä ollut. Nyt kuitenkin on ja hyvä niin.

Askelia elämässä

Tuntuu, että mulla ei ole enää mitään kirjoitetavaa. Pitkään aikaan ei ole tullut sitä suurta surun hyökyaaltoa. Elämä tuntuu menevän tasaista tahtia eteenpäin. Voiko tosiaan puolessa vuodessa päästä sen kamalimman surun yli? Vai vaikuttaako raskaus ja sen tuomat hormoonit näin paljon omaan oloon?

Iltiaisin edelleenkin poika on mielessä, mutta ei samalla tavalla kuin ennen. Enemmän muistelen, kuin suren. En voi kuitenkaan puhtaalla omallatunnolla sanoa, ettei mulla olisi ikävä poikaa. Tietenkin on. Tuo ikävä ei häviä mihinkään. Se kulkee varmasti aina mukana.