Tuntuu, että mulla ei ole enää mitään kirjoitetavaa. Pitkään aikaan ei ole tullut sitä suurta surun hyökyaaltoa. Elämä tuntuu menevän tasaista tahtia eteenpäin. Voiko tosiaan puolessa vuodessa päästä sen kamalimman surun yli? Vai vaikuttaako raskaus ja sen tuomat hormoonit näin paljon omaan oloon?
Iltiaisin edelleenkin poika on mielessä, mutta ei samalla tavalla kuin ennen. Enemmän muistelen, kuin suren. En voi kuitenkaan puhtaalla omallatunnolla sanoa, ettei mulla olisi ikävä poikaa. Tietenkin on. Tuo ikävä ei häviä mihinkään. Se kulkee varmasti aina mukana.
Se, että suru ei ole hyökynyt yhtä suurena enää, kuulostaa minusta hyvältä ja lohdulliselta! Elämä todellakin menee eteenpäin, ihminen selviytyy sittenkin rankimmastakin paikasta.
VastaaPoistaNiin - ja paljon onnea raskaudesta!
Kiitos onnittelusta!
PoistaElämä tosiaan menee eteenpäin. Niin järjettömältä, kuin se välillä tuntuukin niin tästäkin voi selvitä.