Pelko esikoisen menettämisestä on noussut ihan toiselle asteelle. Pelkään aina, kun hän ei ole mun seurassa, että hänelle tapahtuu jotain. En luota edes mieheeni esikoisen hoidossa. Varsinkin, jos he lähtevät ulos yhdessä. Olen varma, että esikoinen jää auton alle tai jotain muuta kamalaa tapahtuu. Tämä on ihan kamalaa. Jos saan tietää, että esikoinen lähtee jonkun muun kuin mun kanssa johonkin niin murehdin sitä paljon etukäteen. Käyn kaikki vaaratekijät läpi mitä sillä matkalla voi tapahtua. Onko musta tulossa hysteerinen äiti? Osaanko enää ikinä luottaa muihin?
Muuten luotto elämään on palannut. Uskon myös siihen, että kaikki asiat järjestyy. Ihminen selviää vaikka mistä. En usko, että tulen elämäni aikana kokemaan mitään tästä kamalampaa. Sellaista asiaa ei ole, mikä olisi oman lapsen kuolemaa kamalampi. En usko, että kukaan kuka ei ole lastansa haudannut ymmärtää meitä lapsensa menettäneitä. Nämä kaikki tunteet on sellaisia mitä ei voi selittää ymmärrettävästi, kuin saman kokeneelle.
Tuo pelko on jäätävää. Se on ihan mahdotonta, sitä ei voi käsitellä, siihen ei auta järkipuhe, ei mikään. Olen samalla tavalla neuroottinen. Pieni nuha on syöpä, mahakipu tappava suolitukos, autolla matkustaminen on hengenvaarallista.
VastaaPoistaLöydän oireita ja tauteja tosin myös itsestäni, en vain lapsista (ja miehestä).
Tosin mielestäni tämä kaikki on järkeenkäypää - koska KAMALAT ASIAT todella voivat tapahtua, koska vain, missä vain, miten vain. Ja minussakin ON vikaa.
Joka tapauksessa: jaksamisia ja halaus. Seuraan blogiasi.
Olen kans huomannu, et järjellä ajattelu ei toimi. Sitä on ehkä jo liiankin tietoinen siitä, mitä kaikkea elämässä voi tapahtua ja kuinka nopeasti.
VastaaPoistaJaksamisia myös sinulle. <3