Vauvoja,vauvoja

Miltä tämä kuulostaa? Minä, 2kk ikäinen vauva ja 4kk ikäinen vauva samassa tilassa. Toinen vauvoista syntynyt samassa kuussa, kuin meidän poika. Eikö kuulostakin painajaiselta? Niin mustakin aluks tuntui siltä. Ensimmäinen reaktio tuosta tapaamisesta oli, että en halua mennä sinne. En kuitenkaan perunut vaan päätin, että menen. Halusin kohdata nuo vauvat. Pakkohan niitä vauvoja on kohdata. Ei tästä elämästä selviä ilman vauvojen kohtaamisia. Tällä hetkellä olen onnellinen, että menin. Ei tuntunut pahalle. Ei missään kohtaa. Vauvat olivat erittäin suloisia. Ei ollenkaa oman näköisiä. Selvästi jonkun toisen vauvoja. Pidin jopa toista sylissäkin! Eikä sekään tuntunut pahalle. Olen todella ylpeä itsestäni. Olen taas ottanut askeleen parempaan suuntaan. Olen ylittänyt itseni. En jännitä vauvojen tapaamista enää. Vauvat ovat ihania. Voi kun meillekin tulisi vauva. Sellainen joka tulisi ihan kotiin asti. Vauvakuume ei kuitenkaan noussut tuon käynnin yhteydessä. Se menee edelleenkin samaa rataa surun kanssa. On välillä kovempi kuume ja välillä ei juuri ollenkaan.

Nyt illalal tuon käynnin jälkeen on ollut hiukan alakuloinen olo. On niiiin kova ikävä meidän omaa poikaa. Sitä pientä vauvaa joka meiltä otettiin pois liian aikaisin. En tiedä johtuuko tämä olo tuosta tän päiväisestä käynnistä vai eilisestä vauvan kohtaamisesta. Ehkä niistä molemmista. Eilen näin kaupassa yhtä pienen vauvan, kuin meidän poika oli syntyessään. Se oli liikaa. Kaikki muut vauvat menevät, mutta ei noin pienet. En voinut kuin vilkaista tuota pientä vauvaa kerran. Toista kertaa en voinut katsoa. Tuntui liian pahalta. Kun ylempänä kirjoitin, että vauvojen kohtaaminen ei enää jännitä niin se on totta. Mutta tuollainen alle 3kiloisen juuri syntyneen vauvan kohtaaminen on vielä kamalaa! Ehkä sekin ajan kanssa menee ohi. Nuo jo hiukan isommat yli kuukauden ikäiset vauvat menee jo hyvin. Pienemmät muistuttavat liikaa meidän poikaa.

Neiti känkkä

Känkkäränkkä on kotiutunut meille. Tuntuu, että jokainen pienikin asia ärsyttää. Kukaan ei osaa tehdä mitään oikein. Mikään ei oikein huvita. Enkä jaksa innostua oikein mistään. Tuntuu, että tällä elämällä ei ole mitään merkitystä. Onkohan tämäkin joku surun vaihe? Kiukkuvaihe? En jaksaisi olla kokonajan huonolla tuulella, mutta olen silti.

Taas ovat helpommat päivät väistyneet. Itkettääkin pitkin päivää, mutta en saa itkettyä. Ikuinen ikävä vaan syvenee ja syvenee. Hiljalleen alan tajuamaan sen, että poika ei ikinä tule kotiin meidän kanssa. Raskauskin on loppunut. En enää tunne olevani raskaana. En ole enää elokuussa, mutta en silti tiedä mikä kuukausi on menossa. Suru kulkee eteenpäin. Halusin tai en.

Kuoppa

Nyt kun tietooni on tullut paljon uusia kohtukuolema tapauksia lähi kuukausilta ymmärtää itse sen kuinka paljon aika on parantanut. Olen onnellinen siitä, että aika on tehnyt edes jotain surulle. Enää minun ei tarvitse ryömiä koko aikaa siellä kuopan pohjalla yrittäen etsiä epätoivoisesti tietä ulos sieltä. Saan jo hiukan tilaa hengittää surun lomassa. Voisin jopa sanoa, että surusta on tullut osa minua. Se on minussa sisällä eikä ikinä tule täysin sieltä lähtemään pois. Niin, kuin ei ikävä ja kaipauskaan.

Kaipaan poikaa edelleen joka päivä. Joka päivä kuvittelen millaista olisi pitää elävää poikaa sylissäni. Millainen vauva hän olisi. Kuinka väsynyt itse olisin. Miten esikoinen olisi suhtautunut pikku veljeensä. Ja ennen kaikkea miltä hän näyttäisi silmät auki. Nämä on raskaita kuvitelmia, joihin ei voi liian kauksi aikaa jäädä. Muuten ne tulevat liian raskaiksi ja vetävät mukaansa kuopan pohjalle.

Tasaista

Elämä on tällä hetkellä tasaista. Taas on selvästi parempi kausi menossa. Toisinaan tunnen huonoa omaatuntoa siitä, kun en sure poikaa koko ajan. Olen alkanut hyväksymään asiaa. Olen jopa poistunut jo siitä facebookin ryhmästä, jossa on elokuussa syntyneiden vauvojen äitejä. Musta tää oli aika iso juttu. Symboli sille, että olen jollain tapaa asian hyväksynyt. Tämän kanssa nyt vain on elettävä. Sitä tosiasiaa en voi muuttaa.

Pelko esikoisen menettämisestä on noussut hiukan korkeampiin lukemiin. En vain luota enää elämään. Enkä siihen, että kaikki menee lopulta hyvin. Tällä hetkellä mulla on sellainen ajatustapa, että pahoja asioita tapahtuu vain meille. Muilla raskaudet päättyy aina onnellisesti. Vaikka tiedän, että se ei pidä paikkaansa. Meitä on valitettavan paljon, jotka olemme kohtukuoleman joutuneet kokemaan.

Paljon voimia surun kanssa kamppaileville! Tämä ei ole mikään helppo polku kulkea, mutta me selviämme tästä!

4kk

En voi uskoa, että 4kk on jo takana päin. Näistä 4 kuukaudesta muistan todella vähän. Joistain kuukausista en muista mitään. Olen yllättynyt, kuinka hyvässä kunnossa olen tällä hetkellä. Jossain vaiheessa olin varma, että suruun voi kuolla. Nyt tiedän, että niin ei käy. Ainakaan minulle. Tästäkin kaikesta voi selvitä. Niin hullulta. kuin tuo lause kuulostaakin. Enkä usko siihen itsekään joka päivä. Tänään kuitenkin uskon.

Tämä päivä ei ole tuonut minkäänlaista tunnekuohua. Haudalla käytiin viemässä kukkia. En tuntenut edes suurta vääryyttä haudalla käydessäni. Voisin jopa sanoa, että tänään on ollut hyvä päivä. Ehkä suru antaa minulle taas hetken tilaa hengittää. Ikävä on kuitenkin suunnaton poikaa kohtaan. <3

Pyhäinpäivä

Tänään ensimmäistä kertaa elämässäni olen viettänyt pyhäinpäivää jollain tapaa. Ennen en ole kyseistä päivää mitenkään huomioinut. Ennen se on ollut vain päivä muiden joukossa. Käytiin viemässä haudoille kynttilöitä. Yllätyttiin siitä, kuinka paljon hautausmaalla oli väkeä ja kuinka paljon siellä oli kynttilöitä. Hautausmaa on niin ihanan näköinen, kun se on pimeällä täynnä kynttilöitä. Oikea kynttilämeri kutsuu sinne sekaan.

Tämä vuosi on tuonut tullessaan meille jo kaksi uutta juhlapyhää, kuoleiden lasten muistopäivän ja pyhäinpäivän. Mieluiten olisin edelleenkin viettämättä näitä. Aamulla ajatus siitä, että tänään on pyhäinpäivä sai itkunkin taas tulemaan. En haluaisi viettää tätä päivää sen takia, kun poikamme on haudassa! Se on vaan edelleenkin niin väärin.