Miltä tämä kuulostaa? Minä, 2kk ikäinen vauva ja 4kk ikäinen vauva samassa tilassa. Toinen vauvoista syntynyt samassa kuussa, kuin meidän poika. Eikö kuulostakin painajaiselta? Niin mustakin aluks tuntui siltä. Ensimmäinen reaktio tuosta tapaamisesta oli, että en halua mennä sinne. En kuitenkaan perunut vaan päätin, että menen. Halusin kohdata nuo vauvat. Pakkohan niitä vauvoja on kohdata. Ei tästä elämästä selviä ilman vauvojen kohtaamisia. Tällä hetkellä olen onnellinen, että menin. Ei tuntunut pahalle. Ei missään kohtaa. Vauvat olivat erittäin suloisia. Ei ollenkaa oman näköisiä. Selvästi jonkun toisen vauvoja. Pidin jopa toista sylissäkin! Eikä sekään tuntunut pahalle. Olen todella ylpeä itsestäni. Olen taas ottanut askeleen parempaan suuntaan. Olen ylittänyt itseni. En jännitä vauvojen tapaamista enää. Vauvat ovat ihania. Voi kun meillekin tulisi vauva. Sellainen joka tulisi ihan kotiin asti. Vauvakuume ei kuitenkaan noussut tuon käynnin yhteydessä. Se menee edelleenkin samaa rataa surun kanssa. On välillä kovempi kuume ja välillä ei juuri ollenkaan.
Nyt illalal tuon käynnin jälkeen on ollut hiukan alakuloinen olo. On niiiin kova ikävä meidän omaa poikaa. Sitä pientä vauvaa joka meiltä otettiin pois liian aikaisin. En tiedä johtuuko tämä olo tuosta tän päiväisestä käynnistä vai eilisestä vauvan kohtaamisesta. Ehkä niistä molemmista. Eilen näin kaupassa yhtä pienen vauvan, kuin meidän poika oli syntyessään. Se oli liikaa. Kaikki muut vauvat menevät, mutta ei noin pienet. En voinut kuin vilkaista tuota pientä vauvaa kerran. Toista kertaa en voinut katsoa. Tuntui liian pahalta. Kun ylempänä kirjoitin, että vauvojen kohtaaminen ei enää jännitä niin se on totta. Mutta tuollainen alle 3kiloisen juuri syntyneen vauvan kohtaaminen on vielä kamalaa! Ehkä sekin ajan kanssa menee ohi. Nuo jo hiukan isommat yli kuukauden ikäiset vauvat menee jo hyvin. Pienemmät muistuttavat liikaa meidän poikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! En julkaise asiattomia kommentteja.