Iloako?

Pojan kuoleman jälkeen ei mikään telkkarista tuleva ole naurattanut. Enemmän asiat on itkettänyt. Mutta eilen se tapahtui. Nauroin ihan oikeasti yhdelle ohjelmalle ja se oli mun mielestä jopa hauska! Onkohan tämäkin joku askel surussa eteenpäin? En ainakaan muista, että olisin aikasemmin jollekin ohjelmalle tai elokuvalle nauranut niin, kuin eilen tein. Ehkä tämä suru menee vielä tässäkin vaiheessa eteenpäin vaikka aikaa on mennyt jo yli vuosi.

Paluu viime vuoteen

Viime vuoden tapahtumat ovat pyörineet mielessäni paljon lähiaikoina. Olen elänyt uudelleen pojan syntymän, hautajaiset ja sitä aikaa kun suru vei koviten mukanaan. Olen pitkästä aikaa ollut todella surullinen. Välillä tunnen kamalaa vääryyttä siitä, mikä oli pojan kohtalo. Ja siitä miksi juuri meidän täysin terve vauva kuoli. Olen jopa nähnyt unta, jossa synnytän taas kuolleen lapsen. Onneksi havahduin kesken unen siihen, että se on vain unta. Aivan hirveää.

Helpottaakohan nämä tunteet koskaan? Näitä tulee ja menee. Tässä välissä on ollut todella hyvä kausi. Nyt taas tuntuu, että seinät kaatuu päälle. Pitäisi mennä psykologille juttelemaan, mutta en saa varattua aikaa. Miten se ajan varaaminen onkaan näin vakeaa?

Uusi raskaus

Vaikka tämä blogi on omistettu pojalle, haluan silti tämän yhden kirjoituksen omistaa uudelle raskaudelle ja pojan pikkusisarukselle. Varmasti monia samassa tilanteessa olevia kiinnostaa millainen uusi raskaus on kohtukuoleman jälkeen. Tässä siis minun kokemukseni.

Raskaustestin näytettyä positiivista tunnelmat olivat todella hämmentyneet. Ei oikein tiennyt pitäisikö olla iloinen vai kauhistuhut. Sitä olimme toivoneet enemmän, kuin mitään muuta, mutta raskauden todellinen alkaminen oli silti melkoinen shokki. Tästä se kaikki taas alkaisia. Aivan alusta ja tiedostaen sen, että tälläkään kertaa ei ehkä saataisi vauvaa kotiin asti.

Ensimmäinen puolisko raskautta meni koko asian kieltäen. En ollut omasta mielestäni raskaana ollenkaan. Vaikka liikkeitäkin rupesin tuntemaan, niin kielsin nekin. En muka tuntenut mitään vaikka oikeasti tunsin. En panikoinut raskaudesta, koska enhän ollut omasta mielestäni raskaana. Pystyin vain pieniä hetkiä olemaan onnellinen sisälläni kasvavasta uudesta elämästä. Pelkäsin, jos rupean liikaa iloitsemaan jotain menee tälläkin kertaa pieleen eikä taaskaan saada vauvaa kotiin asti.

Kaikki muuttui rakenneultran jälkeen. Tuolla ultrassa tunsin todella voimakkaan rakastumisen tunteen vauvaa kohtaan. Tuo tunne toi mukanaan myös ensimmäisen kunnollisen mielen romahtamisen. Pelot pääsivät ensimmäistä kertaa toden teolla valloilleen. Odotin rv 22+0 täyttymistä, kuin kuuta nousevaa. Tuolloin saisin ainakin pitää sen 4kk äitiyslomaa vaikka vauva ei kotiin asti tälläkään kertaa tulisi. Tuo rv 22+0 oli tässä raskaudessa todella suuri merkitys. Laskin melkein tunteja tuohon päivää, että sen yli päästään.

Rv 28 alkoi äitipolilla seuranta. Kävin siellä ensin 4 viikon välein ja sen jälkeen käyntejä tihennettiin 2 viikon välein. Tuo 2 viikkoa oli juuri sopiva väli. Sai mielen pidettyä jotenkin kasassa. Aina väliviikoilla kävin neuvolassa. Eli vauvaa seurattiin viikottain.

Toinen suuri päivä oli pojan kuolinpäivä. Se sattui niin, että olin tässä raskaudessa hiukan jäljessä, mutta kuitenkin hyvin lähellä pojan kuolinviikkoja. Pelkäsin tuona päivänä kuollakseni, että tämä uusi vauva kuolee kanssa samana päivänä. Seurailin vauvan liikkeitä vielä tarkemmin (jos se voi olla edes mahdollista). En edellisenä yönä nukkunut juuri ollenkaan, kun koko ajan piti tarkistaa, että vauva on varmasti hengissä edelleen.

Rv 30 jälkeen liikkeiden kyttääminen sai muutenkin aivan toiset mittasuhteet. En nukkunut enää kunnolla öisin, kun piti tunnustella, että vauva varmasti liikkuu. Aluksi riitti yksi potku ja olin tyytyväinen. Myöhemmin se ei riittänyt ja valvoin monta tuntia yössä vahtien vauvan liikkeitä.

Kyselin heti raskauden alusta asti lääkäriltä mahdollisesta synnytyksen käynnistyksestä. Onneksi käynnistyksen suhteen oltiin hyvin myötämielisiä. Halusin, että raskautta ei laskettaisi yliajalle vaan synnytys käynnistettäisiin viimistään laskettuna päivänä. (Pelkäsin yliaikaisuutta aivan kamalasti.) Onneksi näin mulle luvattiin ja näin myös tehtiin. Yliajallehan tämä raskaus olisi muuten mennyt (ja menikin yhden päivän).

Eli koko raskausaika oli täynnä pelkoa ja stressiä vauvan menettämisestä. Koko ajan sen tiedosti, että tämä kaikki voi loppua silmän räpäyksessä. Onneksi niin ei käynyt vaan meidän pojasta tuli isoveli ja tämä pikku sisarus saatiin kotiin asti. Olen niin onnellinen tästä uudesta pienestä nyytistä, että voisin tukehtua tähän onneen jos se vain olisi mahdollista. Edelleenkin pelkään vauvan menetystä, mutta yritän kovasti nauttia tästä vauva-ajasta. Onhan tämä niin nopeasti ohi.

Taas kysymyksiä ilman vastauksia

Mulla on jo monta viikkoa pyörinyt päässä kysymys: Mihin poika oikein kuoli? Miten terve vauva voi vaan kuolla? Pakkohan siihen on joku syy olla. Miten nykypäivänä ei saada kuolinsyytä selville?

Inhottavia kysymyksiä, mutta en saa niitä pois mielestäni. Olen taas miettinyt olenko omilla toimillani jotenkin aiheuttanut pojan kuoleman tai edesauttanut sitä. Mietin miksi nukuin melkein koko pojan raskauden selälläni. En ikinä muuten nuku selällään, enkä ole muissa taskauksissa nukkunut. Pojan raskaudessa istukka oli takaseinässä. Olen miettinyt onko istukka jäänyt jotenkin puristuksiin, kun olen nukkunut selälläni.

Ärsyttävää, kun tietää, että näihin kysymyksiin ei vastausta ole luvassa. Näiden kanssa vaan on opittava elämään. Uskon, että nämä itsesyytökset tulevat olemaan osa mun loppu elämääni.

1v synttärit

Tänään on juhlittu poja 1v synttäreitä. Aamulla herätessä oli pala kurkussa ja tuntui pahalta. Mulla oli kamala kiire päästä käymään haudalla, joten ihan aamusta haudalle myös mentiin. Halusin olla siellä ensimmäisenä. Heti, kun päästiin hautausmaalle niin oma olo tuli todella paljon paremmaksi. Sanoinkin miehelle, että miten jännää se on, kun hautausmaalle tulee niin en ikinä ole surullinen. Siellä on niin helppo olla. Siellä me olemme läsnä koko perhe. Kukaan ei puutu. Hautausmaalla tullut parempi mieli säilyi koko päivän. Ei ole ahdistanut tämä päivä enää aamun jälkeen ollenkaan.

Veimme pojalle synttärikortin, lahjan ja ilmapallon. Tuon ilmapallon esikoinen sai päästää taivaan tuuliin lentämään ja samalla toivotimme pojalle hyvää syntymäpäivää. Tietenkään kaikki ei mennyt niin, kuin oltiin suunniteltu ja pallo jäi läheiseen koivuun kiinni. Onneksi se oli sieltä päivän aikana irronnut ja jatkanut matkaa. Päiväruuan jälkeen syötiin pojan synttärikakkua, jonka eilen hänelle leivoin. Ja tietenkin laulettiin myös "paljon onnea vaan".

Vuosi

Tänään on vuosi siitä, kun saimme kuulla ne kaikkein ikävimmät uutiset. Tämä päivä ei ole ollut tähän mennessä läheskään niin raskas, kun olin ajatellut. Poika on tietenkin ollut mielessä aamusta asti, mutta en ole niin surullinen, kuin olisin kuvitellut olevani.

Eilinen olikin aivan toista maata. Olin eilen aivan surun murtama. Itku tuli jo heti aamulla silmät avattuani. Muutenkin koko päivän olin todella itkuinen. Vaikka kyyneliä ei enää päivällä tullut (tai en antanut niiden tulla) niin itkin koko ajan sisäisesti. Niin pahaa oloa mulla ei ole ollut vähään aikaan, kun eilen oli. Surun aalto pääsi taas rantautumaan ja viemään hetkeksi mukanaan. Uskon, että eilinen itku teki kuitenkin hyvää. Tänään pystyn keskittymään pojan muistelemiseen. Edelleen tuntuu niin väärältä, että me jouduimme oman poikamme hautaamaan.

Huomenna onkin pojan syntymäpäivä. Sitä juhlimme kakun merkeissä oman perheen kesken. Käymme myös haudalla toivottamassa pojalle hyvää ensimmäistä syntymäpäivää.

Välimatka kaikkeen

Psykologi puhui jo syksyllä siitä, että kannattaisi lähteä käymään jossain matkalla. Ihan vaan sen takia, että maiseman vaihdos voisi tehdä hyvää. Meillä ei kuitenkaan ole ollut varaa käydä missään, edes Suomen sisällä. Nyt kuitenkin viikonloppuna oltiin reissussa. Tuo matka tuli niin tarpeeseen vaikka en edes matkalle lähdettyäni sitä tiennyt. Toisessa kaupungissa sain olla hetken ilman murheita. Ei ollut samoja katuja ja rakennuksia muistuttamassa poikamme kuolemasta. Sain viikonlopun ajan hengähtää tästä surusta. En ajatellut tuon matkan aikana kertaakaan kuolemaa. Olen muuten ollut lähiviikkoina kovinkin alakuloinen. Selvästi ensikuussa lähestyvä vuosipäivä on alkanut vaikuttamaan mielialaani. Tuolla matkalla en ajatellut mitään pojan kuolemaan liittyvää.

Paluu takaisin omaan kotikaupunkiin olikin sitten aivan kamalaa. Heti, kun tutut kadut näkyivät alkoi itkettämään. Tuli kamala ahdistus. En olisi halunnut palata tänne. Olisin halunnut vain jatkaa tuota lomaa. Mutta tänne oli palattava. Haluaisin muuttaa tästä kaupungista pois. Jättää kaiken surusta muistuttavan tänne ja aloittaa alusta muualla. Mutta en voi tehdä niin. En halua jättää pojan hautaa tänne yksin. Ilman meitä. Ei voida ikinä muuttaa täältä pois, kun emme saa yhtä lasta mukaamme.

Tämän kaiken sekavan tekstin tarkoitus on kuitenkin se, että suosittelen lämpimästi kaikille saman kokeneille pientä irtiottoa niistä tutuista kuvioista. Vaikka palaaminen onkin ihan hirveää niin se, että saa hetken olla pois sieltä missä kaikki muistuttaa kuolleesta vauvasta tekee varmasti jokaiselle hyvää.

Vuosipäivä lähenee

Ensimmäinen vuosi on kohta takana. Vuosipäivän läheneminen alkaa jo tuntua. Tulen viikko viikolta surullisemmaksi. Itkukaan ei ole pysynyt poissa. Ikävä poikaa kohtaan on todella kova. Miksi hän ei voi olla täällä meidän kanssa? Miksi meille annettiin tällainen suru kannettavaksi? Kysymyksiä on noussut taas esille. Samat kysymykset pyörivät päässä ja niihin vastauksia ei ole tiedossa. Ei ikinä saada tietää miksi meille kävi näin. Ja toisaalta, helpottaisiko se edes omaa oloa, jos vastaus saataisiin? Se ei kuitenkaan muuttaisi tapahtunutta.

Äitienpäivä

Tänään on ensimmäinen äitenpäivä kahden lapsen äitinä. Olo on todella surullinen. Ensimmäisenä aamulla oli poika mielessä pitkästä aikaa. Tämä päivä tuntuu turhalta. En haluaisi juhlia tätä millään tavalla ja onneksi meillä ei sitä niin kovin juhlitakaan. Nyt ymmärrän miehen tunteet viime isänpäivänä. Uskon, että hänellä on ollut samanlainen olo. Tänään, kun sain aamupalan sänkyyn miehen ja esikoisen toimittamana niin tuli taas se tunne, että yksi puuttuu. AINA yksi puuttuu! Perheeni ei ikinä tule olemaan kokonainen.

Pitkästä aikaa on niiiiin paha olo, että en pysty pidättelemään kyyneliä. Ne vaan tulevat eikä niitä estä mikään. Tämä, minkä kuuluisi olla ilon ja juhlan päivä tuntuu aivan hirveältä. Pystynköhän enää ikinä juhlimaan äitienpäivää oikeasti onnellisena?

10kk

10 kuukautta surua takanapäin. Todella lyhyt aika, mutta silti näinkin lyhyeen aikajaksoon mahtuu vaikka kuinka paljon erilaisia tunteita. Tunneskaala on mennyt ilosta suruun ja kaikkeen siltä väliltä. Välillä omat tunteet on jopa olleet hiukan pelottavia. Ehkä jopa painokelvottomia. Voisi sanoa, että hiukan hävettäviäkin. Sellaisia tunteita, joita ei olisi ikimaailmassa kuvitellut tuntevansa. Tai ainakaan halunnut tuntea. Näitä ovat esimerkiksi katkeruus. Sitä olen yrittänyt viimeiseen asti vältellä, mutta silti sekin on päässyt joskus pinnalle. Onneksi vain hetkiseksi aikaa.

Olen ollut noin parin viikon verran hiukan surullinen. Näin surullinen en ole ollut pitkiin aikoihin. En saa itkukohtauksia, mutta yleisesti ottaen tunnen olevani surullinen koko ajan. Suru kulkee taustalla. Välillä itkettää, mutta ei niin kovin, että kyyneleet rupeaisi valumaan. On vain se tunne, et nyt vois itkeä. En kuitenkaan usko, että tämä mukana kulkeva suru näkyy mitenkään musta ulospäin. Se on vain sisäinen tunne.

Taas on noussut pintaan se tunne, kumpa saisi viettää edes yhden hetken lisää pojan kanssa. Harmittaa myös, että en mennyt häntä katsomaan silloin, kun mies meni ensimmäisen kerran häntä katsomaan ennen ruumiinavausta. Silloin en ollut vielä valmis kohtaamaan poikaa uudelleen. Ehkä vähän pelottikin se miten olisin häneen reagoinut. Olisinko ikinä voinut lähteä siitä huoneesta enää pois. Onneksi nämä pelot hälvenivät ja sain nähdä poikamme vielä 3 kertaa, ennen hänen hautaamistaan. Noista 3 kerrasta on vain hyviä muistoja (jos näin voi kuolleen lapsen kohtaamisesta sanoa). Ei ollenkaan mitään painajaiskuvia.

Tänään esikoinen kysyi ensimmäistä kertaa, missä poika on. Ihan yllättäen ruokapöydässä kysyi. Siihen tietenkin vastasin niin, kuin asia oli. Esikoinen näytti ainakin olevan tyytyväinen vastaukseeni. Jotenkin suloista ajatella, että hän on omassa päässään miettinyt missä poika oikein on.

Esikoinen, suru

Esikoinen ei osaa oikein surra. Hän oli vielä pojan syntymän aikaan niin pieni, että ei edes ymmärtänyt mahassani asustavan vauva. Esikoinen katselee pojan albumista kuvia monta kertaa viikossa. Tietää pikkuveljensä nimen, mutta ei osaa yhdistää sitä siihen, että tämä vauva kuvissa on hänen veljensä. Nuo kuvat ovat selvästi esikoiselle todella tärkeitä, koska haluaa niitä useasti katsoa. Kertaakaan ei ole vielä kysynyt, että missä veli on vaikka muista ihmisistä tuota kysymystä useasti esittää.

Olemme tehneet niin, kuin psykologi neuvoi. Vastanneet vain niihin kysymyksiin joita esikoinen esittää. Ei olla ruvettu selittelemään mitään ylimääräistä. Hänkin varmasti tulee joku päivä tietämään, että hautausmaalla makaa hänen veljensä ja siksi siellä käydään. Esikoiselle on niin ihanan normaalia tuo haudalla käynti. Ikinä ei ole sanonut ettei haluaisi sinne mennä. Nyt, kun lumet on sulaneet niin haudalla hän leikkii aina jotain. Tänään jahtasi muurahaisia. Esikoisella on myös omat rutiinit mitä haudalla pitää aina tehdä. Hiirelle pitää antaa pusu sekä haudalla pitää lukea iltarukous. Nykyään esikoinen itse lukee tuon rukouksen. Haudalta ei voi lähteä pois ellei näitä asioita ole tehty. Muuten tulee kamala huuto autossa.

Oma mieleni on edelleen hyvä. Kaipaan aina aika ajoin vauvaa käsivarsilleni, mutta se kaipaus menee yleensä ohi päivässä. Edelleen harmittaa, että ei saatu poikaa täällä pitää ja kasvattaa. Vieläkin tulee kysymys "miksi juuri meidän vauva?" mieleen ja sitä pohdin. Välillä olen kateellinen sellaisille ihmisille joilla on monta lasta ja kaikki elossa. Inhottaa, että meidän perhe ei tule ikinä olemaan kokonainen. Aina yksi puuttuu joukosta. Pystyn ajattelemaan asioita niiden vaaleanpunaisten lasien läpu. Kuitenkin niin, että toinen linssi on rikki. Tiedostan koko ajan, että mikään täällä ei ole pysyvää, mutta se ei rajoita elämistä. Toisten vauvat eivät ahdista ollenkaan. Ei edes ne, jotka ovat pojan kanssa samanikäisiä. Mielessäni, kun poika on edelleenkin se pienen pieni vauva mikä hän oli syntyessään.

Jos joku olisi viime kesänä sanonut minulle, että olen ensi keväänä jo ihan järjissäni tämän surun kanssa olisin pitänyt häntä hulluna! Mutta näin se vain on. Suru on muuttunut jo kauniiksi muistoksi ja kaipaukseksi.

Vuosi 2013

Minne on vuosi 2013 hävinnyt mun mielestä? Musta tuntuu, että en ole elänyt tuota vuotta ollenkaan. Ennen vain loppuvuosi oli pelkkää mustaa. Nyt en muista edes alkuvuotta. Jos multa kysytään, mitä tapahtui viime vuonna en osaa sanoa muuta, kuin poikamme kuoli. Joo, olin myös raskaana, mutta en muista siitäkään ajasta mitään. Ehkä kaikkein kirkkain muisto tuosta vuodesta on se 2 päivää, kun saimme kuulla poikamme kuolleen sekä hän syntyi. Kuinka ihmisen muisti voi tehdä tällaisen tepposen. Hävittää kokonaisen vuoden. Ihan ihmeellistä. Tätä asiaa rupesin eilen miettimään, kun täytin yhtä paperia, jonka olin täyttänyt myös viime vuonna. Sitä täytellessä huomasin, että muistikuvat viime vuodesta ovat olemattomat. Ehkä tämäkin on yksi ihmismielen keino selviytyä tällaisesta kauheasta kokemuksesta.

Unta

Näin viime yönä unta pojasta. Se uni oli niin täydellinen, kuin uni voi kuolleesta vauvasta olla. Ihmiset ihastelivat poikaa vaikka hän oli kuollut. Kehuivat kuinka suloinen hän on ja halusivat ottaa syliin. Kukaan ei arastelut kuollutta vauvaa. Kaikille se oli yhtä luonnollista, kuin poika olisisi syntynyt elossa. Mikä ihana uni.

En ole pojasta paljon unia nähnyt. Viettäisin mielelläni kaikki yöt uneksien pojasta. Onkohan suru nyt mennyt taas yhden askeleen eteenpäin, kun pystyn uneksimaan pojasta näinkin huolettoman unen. Ennen kaikki unet joita olen poikaan liittyen nähnyt on ollut jollain tapaa ahdistavia. Joko olen ollut sivusta seuraajan roolissa, jolloin en ole itse päässyt pojan lähelle. Tai olen ollut raskaana ja muistanut puolessa välissä unta, että en olekaan raskaana vaan vauvahan kuoli ja olen sen jo synnyttänyt.

Unohdus

Nyt se on tapahtunut. Tajusin eilen, kun tultiin haudalta kotiin, että olimme unohtaneet pojan 9kk päivän! Olemme joka kuukauden 5. päivä käyty haudalla. Tässä kuussa se pääsi unohtumaan. Miten voinkaan olla näin lahopää? Tuli kamalan paha mieli tuosta unohduksesta. Ajattelin, että niin voi käydä. Mutta en ajatellut, sen tulevan näin nopeasti. Ajattelin, että joskus 20 vuoden päästä ehkä. Me ei edes tehty lauantaina mitään sellaista mikä olisi estänyt haudalle pääsyn.

Juhlia

Parin viime päivän aikana on ollut haikea olo. Olen pitkästä aikaa ajatellut poikaa myös päivällä. Myös sitä millainen hän olisi nyt ja millaista meidän arki olisi tällä hetkellä, jos poika olisi elossa. En koko päivää noita ajattele, mutta silloin tällöin.

Nämä ajatukset varmasti juontuu ristiäisistä, joissa hiljattain kävimme. Mehän emme ikinä saaneet pojalle ristiäisiä pitää. Ainut mitä saimme poikaa varten järjestää oli hänen hautajaisensa. Eikä niissäkään ollut paljon järjestettävää. Vain arkun, kukkien ja vaatteiden valinta. Niin ja tietysti myös hautausmaan ja papin valinta. Siinä tärkeimmät valinnat nimen lisäksi joita pojan hyväksi saimme tehdä. On hassua miten sanon aina ristiäisiä vahingossa hautajaisiksi. En tiedä mistä tuo tulee. Ajattelen ristiäisiä, mutta kun tuo sana pitäisi sanoa ääneen tulee se hautajaisina ulos suusta. Aina joudun korjaamaan.

Nuo ristiäiset meni ihan hyvin. Vaikka meidän osallistumisesta mulla oli todella ristiriitaiset tunnelmat. Toisaalta olisin halunnut jättää koko juhlat välistä, koska pelkäsin omaa reaktiotani. Miten suhtaudun tuohon vauvaan ja koko juhlaan. Mutta onneksi ne meni suurimmalta osaltaan mallikkaasti. Kerran tuli sellainen olo, että tukehdun. En meinannut saada happea ollenkaan, kun rintaa puristi niin kovin. Pari kyyneltäkin piti vuodattaa. Mutta se tuntuu olevan nykyään enemmän sääntö, kuin poikkeus kaikissa tapahtumissa joissa lauletaan virsiä. Virret ei aikasemminkaan ollu mun vahvinta aluetta niin nykyään en kestä niitä ollenkaan. Aina tulee pojan hautajaiset mieleen.

Kummallisia mietteitä

Olen nukkunut viime yön todella huonosti. Melkein voisi sanoa, että en ole nukkunut ollenkaan. Meillä oli taapero yökylässä ja olen koko yön vahtinut häntä. Säikähtänyt jokaista ääntä minkä hän päästää ja herännyt niihin.

Tämä menettämisen pelko ei olekaan kohdistunut pelkästään esikoiseen. Pelkäsin koko yön, että tämä hoitolapsi kuolee. Pidän meidän kotia kuolemanloukkuna. Kuinka vastuulliset vanhemnat voivat antaa meille oman pienokaisensa hoitoon? Eihän olla saatu edes omaa lastamme hengissä pysymään. En ymmärrä sitä, miten joku pystyy vielä luottamaan meidän lapsen hoitotaitoihin.

Samalla tuo luottamus tuntuu myös todella hyvälle. Ainakaan tämä perhe ei pidä meitä syyllisinä poikamme kuolemaan. He uskaltavat antaa meidän vastuulle oman lapsensa. Sen kaikkein kalleimman aarteen maailmassa.

Onhan meillä ollut pojan kuoleman jälkeen ennenkin lapsia hoidossa. Mutta en ole tällaisia ajatuksia ennen pyöritellyt päässäni. Nämä voi tuntua jonkun korvaan todella hassuilta. Mutta tässä näkee taas nämä surun tuomat seuraukset. Ilman pojan kuolemaa en ikinä varmasti ajattelisi näin. Onhan lasten hoitaminen minulle yksi maailman luonnollisimmista asioista. Olen sitä nuoruudesta asti harrastanut.

Sekalaisia mietteitä

Olen lähiaikoina löytänyt pari uutta blogia lapsen menettämisestä. Voi kuinka pahalta se tuntuu, että nämäkin ihmiset ovat tämän surun joutuneet kohtaamaan. Osan noista blogeista olen lukenut alusta loppuun. Osa on vielä lukematta. Olen huomannut, että tarvitsen tietynlaisen mielentilan ennen, kuin pystyn noihin blogeihin syventymään.

Pitäisi päivittää tuo oma lukuluetteloni. En vaan ole saanut aikaiseksi koneen avaamista. Tabletilla koen tuon päivittämisen hirmuisen vaikeaksi hommaksi.

Ennen roikuin päivittäin facebookin sururyhmissä. Nykyään käyn niissä ehkä kerran kahdessa viikossa. Tuntuu, että tarvitsen välillä taukoa siitä kaikesta pahasta mitä tässä maailmassa on. Välillä oikein jännittää avata noita sivuja. Ikinä, kun ei tiedä mitä siellä on kirjoiteltu. Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen, että tuollaisia sivujakin on. Varsinkin nyt, kun facebookkiin on perusttu ihan oma ryhmä meille kohtukuoleman kokeneille. Ihmettelin jo aiemmin miksi tuollaista ryhmää ei vielä ollut. Nyt kuitenkin on ja hyvä niin.

Askelia elämässä

Tuntuu, että mulla ei ole enää mitään kirjoitetavaa. Pitkään aikaan ei ole tullut sitä suurta surun hyökyaaltoa. Elämä tuntuu menevän tasaista tahtia eteenpäin. Voiko tosiaan puolessa vuodessa päästä sen kamalimman surun yli? Vai vaikuttaako raskaus ja sen tuomat hormoonit näin paljon omaan oloon?

Iltiaisin edelleenkin poika on mielessä, mutta ei samalla tavalla kuin ennen. Enemmän muistelen, kuin suren. En voi kuitenkaan puhtaalla omallatunnolla sanoa, ettei mulla olisi ikävä poikaa. Tietenkin on. Tuo ikävä ei häviä mihinkään. Se kulkee varmasti aina mukana.

Menettämisestä

Pelko esikoisen menettämisestä on noussut ihan toiselle asteelle. Pelkään aina, kun hän ei ole mun seurassa, että hänelle tapahtuu jotain. En luota edes mieheeni esikoisen hoidossa. Varsinkin, jos he lähtevät ulos yhdessä. Olen varma, että esikoinen jää auton alle tai jotain muuta kamalaa tapahtuu. Tämä on ihan kamalaa. Jos saan tietää, että esikoinen lähtee jonkun muun kuin mun kanssa johonkin niin murehdin sitä paljon etukäteen. Käyn kaikki vaaratekijät läpi mitä sillä matkalla voi tapahtua. Onko musta tulossa hysteerinen äiti? Osaanko enää ikinä luottaa muihin?

Muuten luotto elämään on palannut. Uskon myös siihen, että kaikki asiat järjestyy. Ihminen selviää vaikka mistä. En usko, että tulen elämäni aikana kokemaan mitään tästä kamalampaa. Sellaista asiaa ei ole, mikä olisi oman lapsen kuolemaa kamalampi. En usko, että kukaan kuka ei ole lastansa haudannut ymmärtää meitä lapsensa menettäneitä. Nämä kaikki tunteet on sellaisia mitä ei voi selittää ymmärrettävästi, kuin saman kokeneelle.

Suru on kunniavieras

Tässä Jenni Vartiaisen biisissä on hyvin kerrottu, kuinka suru kannattaa kohdata ja kuinka se käyttäytyy. Hyvin pystyn samaistumaan näihin sanoihin:

surua kyynelin kastella täytyy
jotta se puhkeais kukkaan
helli ja hoivaa varoen vaali
ettei se menisi hukkaan

pois älä oveltas käännytä koskaan
suru jos koputtaa milloin
pyydä se sisälle syötä ja juota
tarjoa yösija silloin

sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
hajoaa se maahan multaan
näät sen silti kukkana aina
muistot on kalleinta kultaa
eikä sun vieraasi asumaan jäänyt
lähti se muualle matkaan
vielä se tulee mennäkseen jälleen
lähemmäs kuin aavistatkaan

se mitä kunniavieraasi kertoo
kätke se sydämees tarkoin
ei niitä oppeja kirjoista löydä
ei ostaa voi miljoonin markoin

itkuja varten on ihmisen silmät
vierikää kyyneleet
tuleehan tuolta se toinen päivä
kun on kepeät askeleet

sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
hajoaa se maahan multaan
näät sen silti kukkana aina
muistot on kalleinta kultaa
eikä sun vieraasi asumaan jäänyt
lähti se muualle matkaan
vielä se tulee mennäkseen jälleen
lähemmäs kuin aavistatkaan

Erilainen kokemus

Hautajaiset takana. Ne menivät juuri niin, kuin olin ajatellutkin. Pelkäsin, että rupean elämään pojan hautajaisia uudestaan. Mutta heti ison arkun nähtyäni tiesin, että nämä eivät ole lapsen hautajaiset. Itse en tuntenut hautajaisissa surua. En itkenyt kuin pari kyyneltä ja nekin vain sen takia, kun teki pahaa muiden puolesta. Kun muut olivat niin surun murtamia.

Moni sanoi hautajaisten jälkeen, että onneksi ne ovat nyt ohi. Itselläni ei ollut tuollaista tunnetta. Ei ollut edes sitä tunnetta mikä on ollut aikaisemmin, että en halua mennä hautajaisiin. Nyt tuo päivä oli yksi päivä muiden joukossa. Kävimme vaan saattamassa läheisemme viimeiselle matkalleen. Enkä näe tuota mitenkään vastenmielisenä asiana. Päinvastoin. Minusta se on yhtä tärkeä tapahtuma, kuin lapsen syntyminenkin. Hautajaiset ja kuolema kuuluu yhtä isona osana elämään, kuin kaikki hyvätkin asiat. Hautajaiset on se viimeinen juhla jota voimme kuolleen henkilön kanssa juhlia.

Tästä kaikesta voi siis päätellä, että oma suhtautumiseni kuolemaan on muuttunut dramaattisesti. Kaikki on kääntynyt toisin. Ehkä oma katsomukseni elämää kohtaan on paljon realistisempi, kuin ennen pojan kuolemaa. Tiedostan sen, että kaikki tämä päättyy joskus meiltä kaikilta. Ja se on ihan normaalia elämän kiertokulkua.

Toiset hautajaiset

Nyt ne sitten ovat edessä. Ensimmäiset hautajaiset pojan hautajaisten jälkeen. Ihme kyllä, muo ei tällä hetkellä ahdista nuo hautajaiset ollenkaan. Enemmän jännittää kaikkien sukulaisten kohtaaminen ensimmäistä kertaa pojan kuoleman jälkeen. En edes tiedä mikä siinä jännittää. Ehkä se huomioivatko ne meidän menetystä ollenkaan? Sanovatko he mitään pojasta? Ja jos sanovat niin mitä? Miten siihen itse suhtaudun?

Puoli vuotta

Puoli vuotta on kulunut meidän pojan syntymästä. Tuntuu, et aika vaan matelee. Vasta puoli vuotta! Se on tajuttoman lyhyt aika. Meillä voisi olla täällä konttaava tai konttausta harjoitteleva poitsu. Kuinka erilaista arki olisikaan tällä hetkellä. Ei varmasti ollenkaan näin helppoa. Mutta vaihtaisin tämän helpon arjen heti siihen arkeen millaista se olisi, jos poika olisi elossa.

Nykyään, kun ajattelen poikaa niin en tunne enää niin kovaa tuskaa. Tuntuu enemmänkin haikealta, kun hän ei ole täällä meidän kanssa. Esikoinen ei pääse tutustumaan veljeensä. Niin valitettavaa, mutta totta.