Millainen on ensimmäinen vuosi kohtukuoleman jälkeen?

maanantai 30. syyskuuta 2013

Vauva

Tänään kävin ensimmäistä kertaa pojan kuoleman jälkeen katsomassa pientä vauvaa. Tämä vauva oli juuri saman ikäinen, kuin poika olisi, jos kaikki olisi mennyt loppuun asti hyvin. Tuon vauvan kohtaaminen pelotti jonkun verran. Kuitenkin halusin häntä mennä katsomaan. Turvallinen ympäristö kohdata pieni vauva ensimmäistä kertaa. Tämä vauva on myös poika. Jännitys vaan nousi mitä lähemmäs päästiin kyseistä paikkaa. Kuitenkin sisälle päästyämme ja ensimmäisen kerran vilauksen vauvasta nähtyäni koko jännitys jäi pois. Tämä vauva ei ollut yhtään meidän pojan näköinen. Ei lähellekään. Ei ollut meidän poika. Sen tiedostin koko ajan. En tuntenut mitään surullisia tunteita. Siinä se vauva vaan oli. Katselin häntä eikä tuntunut pahalle. Eikä kertaakaan tullut sitä tunnetta, että näin meilläkin pitäisi tällä hetkellä olla.

Olen onnellinen, että tuo käynti meni noin hyvin. Vauvojen tapaaminen on taas paljon helpompaa. Voihan se olla, että jossain vaiheessa sekin päivä tulee, kun saan sen itkukohtauksen vauvan nähdessäni. Mutta sitten se tulee. Sille ei voi mitään. Mutta tällä kertaa sitä ei tullut. Ihana pikkuinen pallero. Tuollaisen haluan meillekin. Vauvakuume taas kasvoi todella korkeisiin lukemiin! Voi kumpa meillekin vielä suotaisiin eläviä vauvoja!

torstai 26. syyskuuta 2013

Toipumista

Pikku hiljaa on alkanut tuntumaan siltä, että ehkä tästä kaikesta voi jotenkin selvitä. Hyviä päiviä alkaa olla jo paljon. Eikä päivä muutu siitä huonoksi, jos suru saa vallan. Se vaan kuuluu nykyään meidän arkeen. En väitä, että olisin päässyt pojan kuoleman yli. En usko, että tuo on ikinä mahdollista. On vain alkanut olemaan päiviä, jolloin pystyn jotenkin elämään tuon menetyksen kanssa. Sitä menetystä, kun ei valitettavasti pysty mikään muuttamaan vaikka niin kovin sitä olen toivonut.

Ensimmäisen kerran, kun kävin haudalla kylmien ilmojen tultua tuli tunne, että ei kait meidän poikaa palele. Olisin halunnut viedä kynttilän myös sinne maan sisälle häntä lämmittämään. Tuntu pahalta, että poika joutuu yksin olemaan siellä kylmässä. Onneksi laitettiin tuplapeitto pojalle arkkuun. Ei ehkä ole niin kylmä.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Kuolleiden lasten muistopäivä

Tänään on kuolleiden lasten muistopäivä. En tiennyt koko päivän olemassaoloa, ennen pojan kuolemaa. Tänään sytytämme kynttilän pojallemme ensimmäistä kertaa kotona. En edes tiedä miksi ei olla aiemmin kynttilää pojalle poltettu.  Ehkä se ei tuntunut kesällä niin luontevalta polttaa. Mutta tänään sen sytytämme. <3

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Hajamielisyyttä

Olen huomannut, että edelleenkään en pysty hirveän kauaa keskittymään mihinkään asiaan. Saatan kyllä tehdä paljonkin asioita, mutta huomaan aina jossain vaiheessa, että en ole läsnä. Edelleenkin, kun ihmiset puhuvat mulle asioista niin en kuuntele. Haluaisin kyllä kuunnella, mutta yleensä jo parin ensimmäisen lauseen jälkeen ajattelen jo ihan muita juttuja. Ihan hävettää, että en jaksa kuunnella toisia ihmisiä. Tässä on edelleen se yksi poikkeus. Jos joku puhuu pojastamme tai jostain mikä liittyy lapsen menetykseen. Silloin edelleenkin jaksan kuunnella ja keskittyä niin kauan, kun kyseisestä asiasta puhutaan.

Myös hiukan on muuttunut suhtautumiseni muihin lastaan sureviin. Ennen en tuntenut mitään yhteen kuuluvuuden tunteita, kuin kohtukuoleman kokeneita kohtaan. Nyt tämä on muuttunut. Olen sisäistänyt sen, että suru menee samaa rataa huolimatta siitä onko lapsi elänyt vain kohdussa vai täällä maan päällä. Vain se on erilaista, että kohtukuoleman kokeneilla vanhemmilla on todella vähän konkreettisia muistoja lapsestaan. Välillä mietin, että kumpa olisimme saaneet edes yhden päivän viettää poikamme kanssa niin, että hän olisi ollut elossa. Olisiko sureminen silloin helpompaa? En usko. Mutta meillä olisi enemmän sitä jotain mitä muistella.

Ps. Hautausmaalla on ihanan kaunista näin syksyisin. Kynttilämeri oikein kutsuu tulemaan luokseen. Pojankin haudalla oli monta kynttilää palamassa. Siellä ne lämmittävät pikkuista. <3

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Kateus

Tänään olen tuntenut jonkin verran kateuden tunteita. Nuo tunteet on suunnattu niitä kohtaan kenellä on pieniä vauvoja. Se on vaan niin väärin, että he saavat nauttia kääröistään ja me emme. Miksi meidät valittiin tälle raskaalle surun tielle? Välillä mietin, käykö noilla pienten vauvojen vanhemmilla ikinä mielessä, että kaikki ei ehkä jatku ruusuisesti loppuun asti? Elämässä voi tapahtua vaikka mitä kamalaa. En tietenkään toivo, että kenenkään lapselle käy mitään pahaa. Olen vain niin kateellinen noille äideille ja isille jotka saavat elää ne ihanat vaaleanpunaiset lasit päässään. Elää sitä elämää mitä mekin joskus elimme. Ympärillä tapahtui kamalia asioita, mutta eihän meille voi niin käydä. En saa varmastikaan enää ikinä noita vaaleanpunaisia lasejani takaisin. Elämä ei koskaan enää tule olemaan niin helppoa, kun se joskus on ollut.

Kaipaan poikaamme! Kaipaan häntä todella paljon. Joku repii sydäntäni irti rinnasta! Siltä tämä tuska tuntuu. Välillä on vaikea hengittää. Tuntuu, että tukehdun kyyneliini, joita en edes aina vuodata. Kumpa kaikki olisi toisin!

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Uskomatonta

Taas on tullut ajatuksia siitä, voiko tämä kaikki olla oikeasti totta. Hirmuinen epäusko sitä kohtaan, että tämä kaikki olisi oikeasti tapahtunut. Tuntuu, että tämä on ollut vain todella pahaa unta. Ei meille ole voinut oikeassa elämässä näin käydä. Emme me ole voineet haudata omaa lastamme. On päiviä jolloin tämän asia hyväksyminen ja jopa ymmärtäminen on äärimmäisen vaikeaa. Edelleen nousee kysymys miksi? Miksi juuri meille kävi näin?

En ole kohta 2 viikkoon itkenyt kunnolla. On ollut päiviä, kun kyyneleitä olisi tullut mutta en anna niide tulla. Ja silloin kun olisi aika itkeä niin niitä ei tule. En kuitenkaan tunne huonoa omaatuntoa siitä, etten ole itkenyt. Olen kuitenkin joka päivä poikaa kaivannut. Ajatuksissakin poika on joka hetki. Edelleenkään päivässä ei ole montaa minuuttia, kun poikaa en ajattelisi. Ikävä on edelleenkin kova. Voi, kun kaikki olisi mennyt toisin.

perjantai 13. syyskuuta 2013

Kysymyksiä

Millon on se hetki, kun on pakko lähteä epämiellyttäviin tilanteisiin? Onko niihin koskaan pakko mennä? Mä oon lähi päivinä miettiny noita kahta kysymystä aika paljon. Milloin surun kanssa kuuluisi olla siinä tilanteessa, että ei voi enää surun varjolla jäädä pois? Tämä hetki ei vielä ole itselläni lähellä. Onhan tapahtuneesta kulunut vasta hiukan yli 2kk.

En edes tiedä mitkä olisivat tuollaisia tilanteita minne en vapaaehtoisesti halua mennä. En tunnista niitä etukäteen. Tiedän sen vasta silloin, kun se tilanne on jo päällä. Ja ahdistus alkaa nostaa päätään.

Eilen käytiin miehen kanssa yhdessä psykologilla. En odottanut käyntiä kovinkaan innokkaasti.  Ensimmäistä kertaa tuntu siltä, että olisin voinut jättää koko käynnin väliin. Tuolla käynnillä puhuttiin meidän parisuhteesta. Ei puhuttu pojasta juuri ollenkaan. Se hiukan harmitti. Enkä muutenkaan saanut juuri mitään siellä sanotuksi.  Menin ihan lukkoon. Enkä oaannut vastata kysymyksiin mitä mulle esitettiin kovinkaan hyvin. Tuntui, että pää oli aivan tyhjä ajatuksista. Onneksi pääsen vielä ainaki yhden kerran yksin psykologin juttusille.  Mulla on vielä paljon asioita joita haluan hänen kanssaan jutella.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Vapaapäivä

Tänään käytiin mun siskon kanssa Helsingissä shoppailemassa. Teki todella hyvää poistua näistä kotikaupungin maisemista edes yhdeksi päiväksi. Tuntui, että sain tänään olla jopa monta tuntia ilman surua. Sain hetken aikaa ihan itselleni. Tuo aika oli aivan ihanaa! En muistanutkaan kuinka paljon tykkään shoppailla. Ja kuinka rankkaa se oikeasti on.

Käytiin myös Vantaan Ikeassa. Huh huh mikä paikka. Nyt näen tuonkin kaupan ihan eri tavalla, kuin ennen. Siellä oli kauppa täynnä vauvoja sekä odottavia äitejä (tai ainakin näin musta tuntu). Kuulin myös pitkästä aikaa sitä ihan pienen vauvan itkua. Tällä kertaa tuo itku ei saanut minussa suuria tunteita aikaiseksi. Ehkä ihan vähän tuli haikea olo. Sekin vain hetken aikaa. Raskaana olevat naiset eivät edelleenkään saaneet aikaseksi mitään tunteita. Ihan, kuin he eivät raskaana olisi ollutkaan. Huomasin tuolla Ikeassa ollessani, että kun vastasyntyneen vauvan nähtyäni en ajattele sitä, että meilläkin pitäisi tällä hetkellä olla tuollainen kotona niin siitä ei tule ollenkaan paha mieli. En ajatellut, että minunkin pitäisi tällä hetkellä imettää pientä poikaani, kuulla hänen hirmuinen huuto, kun ruokaa ei ole heti nälän tultua tarjolla. Tuon ajatuksen, kun pystyy laittamaan mielestä sivuun on helpompi kohdata pieniä ihmisen alkuja. Ihanan helpottava oivallus. Vielä, kun pystyn tuon tekemäänkin. Pakko kuitenkin myöntää, että en ihan täysin tunteettomasti tuolta kotiin lähtenyt. Kotona iski hirmuinen kaipuu poikaa kohtaan. Mutta tuo ei tuonut mukanaan surua. Vaan pelkän kaipuun.

Tänään katsoin myös pitkään odottamani Erilaiset äidit sarjan 2.tuotantokauden 1. jakson. Lähdin katsomaan ohjelmaa sillä asenteella, että nyt itketään ja paljon. Mutta ei. Selvisin koko ohjelman tirauttamatta yhtään kyyneltä. Todella omituista. Mä itken aina synnytysohjelmissa viimeistään siinä vaiheessa, kun vauva on juuri syntynyt. Tällä kertaa niin ei käynyt. Ei taaskaan mitään tunteita. Minne mun tunteet on hävinnyt?

torstai 5. syyskuuta 2013

2kk enkeli

Tänään on 2kk pojan syntymästä. (jos jotain hämää edellinen kirjoitus niin poika siis ei syntynyt samana päivänä, kun saatiin tietää hänen kuolleen.) Vietiin 2 valkoista ruusua kimpussa haudalle sekä kynttilä. Olen päättänyt, että vien joka kuukausi valkoisia ruusuja niin paljon, kun poika täyttäisi. Edelleen tuntuu niin väärältä, että meidän poika on haudassa. Tuo tunne tulee todella vahvasti aina haudalla käydessä. Vääryys! Suunnaton vääryys!

Käytiin ostamassa myös ns. kummilahja kehys pojalle. Siihen kaiverrutetaan pojan nimi ja strategiset mitat. Taas kerran sain myyjältä kuulla, kuinka pieni poika on. En osaa vastata tuohon mitään. Tuntuu niin hassulta koko kommentti "onpas hän pieni". Ohitan tuon vaan myöntäilemällä. Tiedän, että ei myyjät tuolla mitään pahaa tarkoita. Tiedän vain sen, että itselle tulee todella paha mieli tuosta jos sitä jää pitemmäksi aikaa miettimään.

Tänään kaupassa käydessä vastaan tuli taas liuta möhömahaisia naisia. Ei tuntunut missään niiden katselu. Ihan, kuin niitä ei olisi ollut ollenkaan. En saanut sätkyä. En ajatellut mitä heidän vauvoille voi tapahtua. Katsoin vain mahoja niin, kuin ennen pojan kuolemaa. Tyylillä "katos tuokin on raskaana.". Ja se siitä. Työpaikalla käydessänikin näin raskaana olevan työkaverini. Hänen raskaudestaan sain tietää vasta tällä viikolla. Hänenkään näkeminen ei aiheuttanut mitään tunteita. Hän nyt vaan sattuu olemaan raskaana.

Myös pieniä vauvoja oli kaupassa. Siellä ne loikoilivat omissa kaukaloissaan. Eikä niidenkään katsominen tuntunut pahalta. Tämä voi johtua siitä, että olivat hiljaa. Tiedän, jos yksikin vauva olisi käynyt itkemään olisin joutunut lähtemään kaupasta. Sitä en edelleenkään kestä itkemättä. Vauvan itku on ihaninta ja kamalinta mitä tällä hetkellä tiedän. Siitä tulee niin paha olo! Selvästi on omasta mielialasta kiinni tuo miten suhtautuu raskaanaoleviin ja vauvoihin. Nyt, kun on ollut pidempi hyvä jakso niin ei selvästikkään tunnu heidän kohtaaminen niin pahalta.

Tällä hetkellä tuntuu, että tämä hyvä jakso on loppumaisillaan. Alkaa pikku hiljaa taas suru viedä mennessään. Ei vielä pahasti, mutta päivän aikana joutuu taas moneen kertaan nielemään kyyneliä. Tästä tiedän, että ainakin yksi maailmanlopun päivä on edessä päin. Hyvä vaan. Itku puhdistaa sielua (vai miten se nyt meni). Ja nyt tiedän, että huonojen päivien jälkeen tulee varmasti niitä hyviä. Ennen en ollut siitä kamalan varma.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

2kk surua takana

Mä en voi uskoa, että siitä on ja 2 kuukautta aikaa, kun sain tietää, että poika on kuollut. Ihan, kuin se olis tapahtunut eilen. Lohduttavaa tietää, että hyviä päiviä on jo monta takana päin. Enää suru ei ole koko aikaa todella vahvasti läsnä. Toisaalta ajateltuna tuo 2 kuukautta on todella lyhyt aika. Ylilääkäri sanoi sairaalalla, että 2 vuotta menee ennen, kuin tällaisesta menetyksestä toipuu kunnolla. 2 vuotta on todella pitkä aika. Siinä ehtii tapahtua vaikka mitä.

Olen edelleen liittyneenä pariin elokuisten ryhmään. Toista ryhmää en halua jättää sen takia, kun niistä ihmisistä on tullut jotenkin todella tärkeitä. Vaikka ei olla ikinä kasvotusten nähty. Siinä ryhmässä muo oikeasti kiinnostaa mitä heille kuuluu ja miten vauvan kanssa menee. En kuitenkaan ole vielä kertaakaan ajatellut heidän päivityksiään lukiessa, että tuon kokoinen meidänkin poika nyt olisi. Niin ei ole. Siellä on onneksi kaikki vauvat syntyneet monta viikkoa meidän pojan jälkeen. Kukaan ei ole samana päivänä syntynyt tai edes samalla viikolla. Se kanssa helpottaa omalla tavallaan.

Siitä toisesta ryhmästä olen ajatellut irtautua. Siellä ei kukaan ihminen tunnu kovinkaan läheiseltä. Ja vauvojakin siellä on hirmuisesti. Niiden kirjoitusten lukeminen välillä ahdistaa. Siinä ryhmässä tunnen enemmän kateutta muita kohtaan. Enkä tiedä edes miksi. Ehkä ajattelen, että miksi näistä noin sadasta ihmisestä minä olin juurin se kuka menetti lapsensa. En kuitenkaan tiedä sitä, onko jollain jo taustalla näistä henkilöistä lapsen menetys. Tuskin. Mutta eihän niistä kovin paljon puhuta. Ainakaan mulle ei ole siellä kukaan tullut sanomaan, että häneltäkin on joskus aikaisemmin lapsi kuollut.

Huomenna mennään taas haudalle käymässä. Haluaisin viedä pojalle sinne jonkun lahjan. Mutta en oo vielä keksinyt mikä olisi kiva. Pitää lähteä kiertelemään kauppoja. Varmasti siellä tulee jotain kivaa vastaan. Tuntuu se edelleen niin väärältä, että me joudutaan viettämään joka kuukausi pojan haudalle kukkia. Mielummin ostaisin niitä kukkia kotiin, jossa poika olisi meidän kanssa. Ehkä vielä joskus saadaan tännekin vauvan itkua. Sitä odotan todella kovin. Harmi vaan, että siihen menee vielä monta kuukautta, että näin voisi olla. Oma kroppa on vieläkin niin sekaisin synnytyksestä, että en tiedä ollenkaan milloin tää alkaa toimimaan normaalisti. Toivottavasti pian.

tiistai 3. syyskuuta 2013

Puistoilua

Tänään on ollut taas pienimuotoinen terapia päivä.  Käytiin mun kaverin kanssa leikkipuistossa. Pääsin taas pitkästä aikaa puhumaan pojasta ja kertomaan kuinka kaikki meni. Huomasin, että edelleenkin tuon kaiken läpi käyminen tekee pahaa. Monta kertaa sain kyyneleitä niellä, kun asiasta puhuttiin. Tietenkin puhuminen teki taas hyvää. Haluaisin puhu pojasta edelleenkin joka päivä ja koko ajan. Tuntuu, että kuuntelijoita on vaan harvassa. Kuka nyt jaksaisi päivästä toiseen kuunnella samoja asioita. (Tämä voi taas olla näitä mun omia oletuksia.  Varmasti aina löytyy joku kuka jaksaa kuunnella. Kunhan vain kehtaisi avata suunsa ja puhua. Olen niin ujo, että se suun avaaminen on aika ajoin todella vaikeaa. Vaikka asiaa olisikin.)

Tilasin tänään ifolorilta kanvastaulun pojasta. Haluan hänet hyvin näkyville meidän kotiin. Tilasin myös samanlaisen esikoisesta. Otin myös esikoisesta sellaisen kuvan missä hänellä ei ole silmät auki. Tuntu jotenkin hassulta, että esikoisella olisi ollut kuvassa silmät auki ja pojalla silmät kiinni. Päätettiin miehen kanssa, jos meille tulee lisää lapsia niin kaikista tehdään samanlainen taulu. Ja kaikilla tulee siihen kuva, jossa nukkuvat. Nyt vaan odotan innolla, että taulut saapuvat postissa ja saadaan ne seinälle.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Hyviä päiviä

Torstain todella huonon päivän jälkeen on ollut vain hyviä päiviä. Olen näistä onnellinen. Saan hetken hengähtää surusta. Ikävä ei ole näiden päivien aikana mihinkään hävinnyt. Se kulkee mukana. On hitsattu kiinni mun sydämeen. Aina pieni osa minua puuttuu.

Torstain mielettömän tuskan aikaan sain jotain jopa tehtyä. Sain soitettua hyvälle ystävälleni. Olen näköjään tällainen ihminen joka soittaa vaan suurimmassa hädässä apua. Tuosta puhelusta oli suuri apu. Niin suuri, että en osaa edes kuvailla sitä, kuinka paljon se auttoi. Muutenkin keikenlainen tuki on ollut hyvä. Olen saanut vertaistukea parilta suunnalta sekä tukea ystävältäni. Olen niin onnelinen, että mulla on ollut nämä henkilöt elämässäni näinä vaikeina päivinä. En ole siitä onnellinen, että muutkin ovat kokeneet kohtukuoleman. Vaan siitä, että he jaksavat tästä puhua myös mun kanssa. Helpottaa todella paljon, kun saa kirjoitella muiden saman kokeneiden kanssa.

Kovasti haaveilen jo uudesta vauvasta. Se antaa paljon voimia jaksaa huomiseen. Välillä vauvakuume on ihan mielettömän suuri. Sitten se taas laantuu pienemmäksi. Kuitenkin niin, että on koko ajan jollain tapaa läsnä. Tuo kuume on hiukan myös pelottava. Mitä sitten, kun saamme sen plussatestin? Miten selviän siitä 9 kuukaudesta järjissäni? En varmaan mitenkään ilman tukea.

Tulipa sekava teksti.. Ajatus harhailee todella pahasti..