Olen huomannut, että edelleenkään en pysty hirveän kauaa keskittymään mihinkään asiaan. Saatan kyllä tehdä paljonkin asioita, mutta huomaan aina jossain vaiheessa, että en ole läsnä. Edelleenkin, kun ihmiset puhuvat mulle asioista niin en kuuntele. Haluaisin kyllä kuunnella, mutta yleensä jo parin ensimmäisen lauseen jälkeen ajattelen jo ihan muita juttuja. Ihan hävettää, että en jaksa kuunnella toisia ihmisiä. Tässä on edelleen se yksi poikkeus. Jos joku puhuu pojastamme tai jostain mikä liittyy lapsen menetykseen. Silloin edelleenkin jaksan kuunnella ja keskittyä niin kauan, kun kyseisestä asiasta puhutaan.
Myös hiukan on muuttunut suhtautumiseni muihin lastaan sureviin. Ennen en tuntenut mitään yhteen kuuluvuuden tunteita, kuin kohtukuoleman kokeneita kohtaan. Nyt tämä on muuttunut. Olen sisäistänyt sen, että suru menee samaa rataa huolimatta siitä onko lapsi elänyt vain kohdussa vai täällä maan päällä. Vain se on erilaista, että kohtukuoleman kokeneilla vanhemmilla on todella vähän konkreettisia muistoja lapsestaan. Välillä mietin, että kumpa olisimme saaneet edes yhden päivän viettää poikamme kanssa niin, että hän olisi ollut elossa. Olisiko sureminen silloin helpompaa? En usko. Mutta meillä olisi enemmän sitä jotain mitä muistella.
Ps. Hautausmaalla on ihanan kaunista näin syksyisin. Kynttilämeri oikein kutsuu tulemaan luokseen. Pojankin haudalla oli monta kynttilää palamassa. Siellä ne lämmittävät pikkuista. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! En julkaise asiattomia kommentteja.