Vapaapäivä

Tänään käytiin mun siskon kanssa Helsingissä shoppailemassa. Teki todella hyvää poistua näistä kotikaupungin maisemista edes yhdeksi päiväksi. Tuntui, että sain tänään olla jopa monta tuntia ilman surua. Sain hetken aikaa ihan itselleni. Tuo aika oli aivan ihanaa! En muistanutkaan kuinka paljon tykkään shoppailla. Ja kuinka rankkaa se oikeasti on.

Käytiin myös Vantaan Ikeassa. Huh huh mikä paikka. Nyt näen tuonkin kaupan ihan eri tavalla, kuin ennen. Siellä oli kauppa täynnä vauvoja sekä odottavia äitejä (tai ainakin näin musta tuntu). Kuulin myös pitkästä aikaa sitä ihan pienen vauvan itkua. Tällä kertaa tuo itku ei saanut minussa suuria tunteita aikaiseksi. Ehkä ihan vähän tuli haikea olo. Sekin vain hetken aikaa. Raskaana olevat naiset eivät edelleenkään saaneet aikaseksi mitään tunteita. Ihan, kuin he eivät raskaana olisi ollutkaan. Huomasin tuolla Ikeassa ollessani, että kun vastasyntyneen vauvan nähtyäni en ajattele sitä, että meilläkin pitäisi tällä hetkellä olla tuollainen kotona niin siitä ei tule ollenkaan paha mieli. En ajatellut, että minunkin pitäisi tällä hetkellä imettää pientä poikaani, kuulla hänen hirmuinen huuto, kun ruokaa ei ole heti nälän tultua tarjolla. Tuon ajatuksen, kun pystyy laittamaan mielestä sivuun on helpompi kohdata pieniä ihmisen alkuja. Ihanan helpottava oivallus. Vielä, kun pystyn tuon tekemäänkin. Pakko kuitenkin myöntää, että en ihan täysin tunteettomasti tuolta kotiin lähtenyt. Kotona iski hirmuinen kaipuu poikaa kohtaan. Mutta tuo ei tuonut mukanaan surua. Vaan pelkän kaipuun.

Tänään katsoin myös pitkään odottamani Erilaiset äidit sarjan 2.tuotantokauden 1. jakson. Lähdin katsomaan ohjelmaa sillä asenteella, että nyt itketään ja paljon. Mutta ei. Selvisin koko ohjelman tirauttamatta yhtään kyyneltä. Todella omituista. Mä itken aina synnytysohjelmissa viimeistään siinä vaiheessa, kun vauva on juuri syntynyt. Tällä kertaa niin ei käynyt. Ei taaskaan mitään tunteita. Minne mun tunteet on hävinnyt?