Ihanan kamala kevät

Nyt on tullut se aika, että ne ketkä saivat vuonna 2013 elävän vauvan ovat uudelleen raskaana. Ikäeroksi 2 vuotta! Ja kateus nostaa niin päätään! Olen kateellinen heille. Niille taviksille, jotka ovat uudelleen raskaana vailla mitään pelkoa. He saavat sen 2 vuoden ikäeron mikä meilläkin piti olla! Taas tuntuu niin väärältä. Inhottava tunne. En haluaisi tuntea näin. Olemmehan mekin saaneet elävän vauvan tässä välissä.

Muutenkin kevät aina paljastaa ihanan kamalat vauvamahat. Haikeudella niitä katselen. Voi olla, että en ikinä enää saa olla raskaana. Sen verran olen kuitenkin edennyt surussa, että en enää jokaisen kohdalla ajattele "saavatkohan nuo elävän vauvan kotiin asti, tietävätköhän nuo mitä niiden vauvalle voi tapahtua, osaavatkohan nuo iloita jokaisesta päivästä jona vauva on hengissä".

Suru on ollut pitkään taka-alalla. On ollut vain suunnatonta kaipausta poikaa kohtaan. Kun näkee miten sisarukset alkaa leikkimään pikku hiljaa keskenään en voi olla ajattelematta, mitä menetimme. Millaiset leikit esikoisella olisi veljensä kanssa ollut. Paljon esikoinen puhuu veljestään. Katselee edelleenkin kuvia viikottain ja kyselee milloin pääsee hänen kanssa leikkimään. Toinen ei vielä oikein ymmärrä kuoleman lopullisuutta ja hyvä niin.

Miksi teimme niin kuin teimme?

Lähiaikoina on alkanut nousta taas kysymyksiä. Miksi emme pitäneet sellaisia hautajaisia johon olisimme kutsuneet oman perheemme ja omat sisaruksemme. Ne olivat kuitenkin pojan ainoat "juhlat". Olisivatko perheemme halunneet tulla paikalle? Olisiko se ollut heille tärkeää? Miksi emme ottaneet edes esikoista mukaan? Oliko se hänen kannalta reilua, että hän ei päässyt veljensä hautajaisiin? Saammeko kuulla tästä vielä myöhemmin häneltä miksi häntä ei otettu mukaan?

Miksi emme saaneet, kuin pari osanottokorttia? Onko muille ollut niin helppo vaan unohtaa pojan kohtalo, että ei edes yhtä korttia voinut lähettää? Se yksi kortti olisi kuitenkin ollut todella ihana tapa osoittaa, että poika on ollut myös muiden mielessä. Kaikki adressit ja osanottokortit ovat tallessa. Niitä en ole pystynyt lukemaan enää, mutta silloin, kun suru oli vielä tuore nuo kortit lämmittivät mieltä paljon!

Pientä katkeruutta huomaan kirjoituksessa. Se on taas nostanut päätään. En haluaisi olla katkera, koska se ei auta mitään. Päinvastoin siitä  tulee itselleen vain pahempi mieli. Mutta tälle tunteelle ei vaan voi mitään.

Nyt kun olen ollut jonkun verran tekemisissä ns. tavis äitien kanssa on pojan kuolema alkanut tuntua häpeälliseltä. Minun kehoni ei saanut pidettyä täysin tervettä vauvaa hengissä! Tunnen epäonnistuneeni äitinä, koska poika kuoli. En ole kaikille edes pojasta kertonut. Minulla ei ole enää suurta halua julistaa kaikille, että meiltä on kuollut vauva. Tällä hetkellä en oma-aloitteisesti ala puhumaan pojasta. Puhun hänestä, jos se jotain kautta tulee puheeksi (esim. lapsiluvusta kysyttäessä).