Millainen on ensimmäinen vuosi kohtukuoleman jälkeen?

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Miksi teimme niin kuin teimme?

Lähiaikoina on alkanut nousta taas kysymyksiä. Miksi emme pitäneet sellaisia hautajaisia johon olisimme kutsuneet oman perheemme ja omat sisaruksemme. Ne olivat kuitenkin pojan ainoat "juhlat". Olisivatko perheemme halunneet tulla paikalle? Olisiko se ollut heille tärkeää? Miksi emme ottaneet edes esikoista mukaan? Oliko se hänen kannalta reilua, että hän ei päässyt veljensä hautajaisiin? Saammeko kuulla tästä vielä myöhemmin häneltä miksi häntä ei otettu mukaan?

Miksi emme saaneet, kuin pari osanottokorttia? Onko muille ollut niin helppo vaan unohtaa pojan kohtalo, että ei edes yhtä korttia voinut lähettää? Se yksi kortti olisi kuitenkin ollut todella ihana tapa osoittaa, että poika on ollut myös muiden mielessä. Kaikki adressit ja osanottokortit ovat tallessa. Niitä en ole pystynyt lukemaan enää, mutta silloin, kun suru oli vielä tuore nuo kortit lämmittivät mieltä paljon!

Pientä katkeruutta huomaan kirjoituksessa. Se on taas nostanut päätään. En haluaisi olla katkera, koska se ei auta mitään. Päinvastoin siitä  tulee itselleen vain pahempi mieli. Mutta tälle tunteelle ei vaan voi mitään.

Nyt kun olen ollut jonkun verran tekemisissä ns. tavis äitien kanssa on pojan kuolema alkanut tuntua häpeälliseltä. Minun kehoni ei saanut pidettyä täysin tervettä vauvaa hengissä! Tunnen epäonnistuneeni äitinä, koska poika kuoli. En ole kaikille edes pojasta kertonut. Minulla ei ole enää suurta halua julistaa kaikille, että meiltä on kuollut vauva. Tällä hetkellä en oma-aloitteisesti ala puhumaan pojasta. Puhun hänestä, jos se jotain kautta tulee puheeksi (esim. lapsiluvusta kysyttäessä).

2 kommenttia:

  1. Tuttuja ajatuksia minullekin... Meillä oli hautajaisissa mukana esikoinen sekä isovanhemmat, mutta minun ja miehen sisaruksia perheineen tai ketään ystäviä emme kutsuneet. Jälkikäteen olen miettinyt, että surustamme olisi varmasti tullut muillekin läheisille paljon konkreettisempaa, jos olisivat saaneet olla mukana hyvästelemässä.

    Myös tuo tunne, että on jotenkin epäkelpo, kun ei ole voinut pitää lastaan hengissä, on niin tuttu... Toisaalta en ajattele kenestäkään muusta kohtukuoleman kokeneesta, että vauvan kuolema olisi jotenkin äidin vika! Vain itselleni olen näin ankara.

    Armo itseä kohtaan on vaikeaa, mutta se pitäisi muistaa, että jaksaa tämän surun kanssa paremmin. Sitä toivon sinulle, kuten itsellenikin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen vain itselleni näin ankara. En myöskään ajattele muista saman kokeneista, että he olivat aiheuttaneet vauvan kuoleman. Miksi pitääkin olla näin ankara itselle eikä voi vaan antaa sitä itselleen anteeksi, että vauva kuoli. Mä en pääse jotenkin yli tästä pettymyksestä omaa kehoa kohtaan. Ehkä sekin aika vielä joskus tulee.

      Poista

Kiitos kommentistasi! En julkaise asiattomia kommentteja.