Erilainen kokemus

Hautajaiset takana. Ne menivät juuri niin, kuin olin ajatellutkin. Pelkäsin, että rupean elämään pojan hautajaisia uudestaan. Mutta heti ison arkun nähtyäni tiesin, että nämä eivät ole lapsen hautajaiset. Itse en tuntenut hautajaisissa surua. En itkenyt kuin pari kyyneltä ja nekin vain sen takia, kun teki pahaa muiden puolesta. Kun muut olivat niin surun murtamia.

Moni sanoi hautajaisten jälkeen, että onneksi ne ovat nyt ohi. Itselläni ei ollut tuollaista tunnetta. Ei ollut edes sitä tunnetta mikä on ollut aikaisemmin, että en halua mennä hautajaisiin. Nyt tuo päivä oli yksi päivä muiden joukossa. Kävimme vaan saattamassa läheisemme viimeiselle matkalleen. Enkä näe tuota mitenkään vastenmielisenä asiana. Päinvastoin. Minusta se on yhtä tärkeä tapahtuma, kuin lapsen syntyminenkin. Hautajaiset ja kuolema kuuluu yhtä isona osana elämään, kuin kaikki hyvätkin asiat. Hautajaiset on se viimeinen juhla jota voimme kuolleen henkilön kanssa juhlia.

Tästä kaikesta voi siis päätellä, että oma suhtautumiseni kuolemaan on muuttunut dramaattisesti. Kaikki on kääntynyt toisin. Ehkä oma katsomukseni elämää kohtaan on paljon realistisempi, kuin ennen pojan kuolemaa. Tiedostan sen, että kaikki tämä päättyy joskus meiltä kaikilta. Ja se on ihan normaalia elämän kiertokulkua.

Toiset hautajaiset

Nyt ne sitten ovat edessä. Ensimmäiset hautajaiset pojan hautajaisten jälkeen. Ihme kyllä, muo ei tällä hetkellä ahdista nuo hautajaiset ollenkaan. Enemmän jännittää kaikkien sukulaisten kohtaaminen ensimmäistä kertaa pojan kuoleman jälkeen. En edes tiedä mikä siinä jännittää. Ehkä se huomioivatko ne meidän menetystä ollenkaan? Sanovatko he mitään pojasta? Ja jos sanovat niin mitä? Miten siihen itse suhtaudun?

Puoli vuotta

Puoli vuotta on kulunut meidän pojan syntymästä. Tuntuu, et aika vaan matelee. Vasta puoli vuotta! Se on tajuttoman lyhyt aika. Meillä voisi olla täällä konttaava tai konttausta harjoitteleva poitsu. Kuinka erilaista arki olisikaan tällä hetkellä. Ei varmasti ollenkaan näin helppoa. Mutta vaihtaisin tämän helpon arjen heti siihen arkeen millaista se olisi, jos poika olisi elossa.

Nykyään, kun ajattelen poikaa niin en tunne enää niin kovaa tuskaa. Tuntuu enemmänkin haikealta, kun hän ei ole täällä meidän kanssa. Esikoinen ei pääse tutustumaan veljeensä. Niin valitettavaa, mutta totta.