Hautajaiset takana. Ne menivät juuri niin, kuin olin ajatellutkin. Pelkäsin, että rupean elämään pojan hautajaisia uudestaan. Mutta heti ison arkun nähtyäni tiesin, että nämä eivät ole lapsen hautajaiset. Itse en tuntenut hautajaisissa surua. En itkenyt kuin pari kyyneltä ja nekin vain sen takia, kun teki pahaa muiden puolesta. Kun muut olivat niin surun murtamia.
Moni sanoi hautajaisten jälkeen, että onneksi ne ovat nyt ohi. Itselläni ei ollut tuollaista tunnetta. Ei ollut edes sitä tunnetta mikä on ollut aikaisemmin, että en halua mennä hautajaisiin. Nyt tuo päivä oli yksi päivä muiden joukossa. Kävimme vaan saattamassa läheisemme viimeiselle matkalleen. Enkä näe tuota mitenkään vastenmielisenä asiana. Päinvastoin. Minusta se on yhtä tärkeä tapahtuma, kuin lapsen syntyminenkin. Hautajaiset ja kuolema kuuluu yhtä isona osana elämään, kuin kaikki hyvätkin asiat. Hautajaiset on se viimeinen juhla jota voimme kuolleen henkilön kanssa juhlia.
Tästä kaikesta voi siis päätellä, että oma suhtautumiseni kuolemaan on muuttunut dramaattisesti. Kaikki on kääntynyt toisin. Ehkä oma katsomukseni elämää kohtaan on paljon realistisempi, kuin ennen pojan kuolemaa. Tiedostan sen, että kaikki tämä päättyy joskus meiltä kaikilta. Ja se on ihan normaalia elämän kiertokulkua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! En julkaise asiattomia kommentteja.