Nyt ja huonenna

Tänään on vielä se vuosi, kun lapsemme kuoli. Kun elämän mittainen surun tie alkoi. Raskaat ovat nämä saappaat millä suossa tarvotaan. Huomenna on jo uusi vuosi. Uusi vuosi tuo toivottavasti tullessaan jotain positiivista. Jotain mistä voimme iloita ja olla onnellisia.

Paljon voimia muille lapsensa menettäneille uuteen vuoteen. Vaikka vuodet vaihtuu suru ei varmasti koskaan katoa.

Joulu

Ensimmäinen joulu takana ilman poikaamme. En voi sanoa, että olisi ollut helppo joulu. Kyyneliltä ei vältytty. Koko miehen suku yhdessä paikassa ja heidän lapsensa saivat aikaan ahdistuksen. Aina tulee yksi serkuksista puuttumaan.

Pelkäsin etukäteen reaktiotani siihen, jos joku on ostanut lahjan myös meidän pojalle. Onneksi vain yksi oli näin tehnyt. Jälkikäteen ajateltuna on hyvä, että yksi osti. Se tuntui lohdulliselta, että poika on ollut joulun alla edes yhden sukulaisen mielessä. Myös hyvä, että muut eivät ostaneet. Yksi oli juuri sopiva määrä. Sain siitä hyvän mielen eikä ruvennut liikaa ahdistamaan.

Tällaisia nämä meidän joulut tulee tästä eteenpäin olemaan. En varmasti tule pitkään aikaan nauttimaan joulusta. Saattaa olla, että en nauti siitä enää ikinä. Ainut paikka jouluna missä oli oikeasti hyvä olla oli hautausmaalla. Siellä en tuntenut ahdistusta. Siellä olimme koko perhe pienen hetken yhdessä joulua viettämässä.

Kaipuuta

Eilen tuli pitkästä aikaa itku. Ajelimme kotiin päin ja mietin samalla joulua. Tuntui ihan tajuttoman pahalta ajatella, että toiselle lapsellemme joudumme menemään hautausmaalle toivottamaan hyvää joulua. Me kaikki muut saamme viettää joulun sisällä lämpimässä perheen lesken. Poikamme joutuu olemaan yksin siellä maan alla kylmässä. Nytkin tuo ajatus nostattaa kyyneleet silmiini. Ahdistaa! Syli huutaa tyhjyyttä. Haluan poikamme kotiin! Meidän kohtalo tuntuu taas niin väärältä!

Tästä kaikesta huolimatta tunnen edelleenkin suurimmaksi osaksi aikaa itseni onnelliseksi. Tämä tunne ei ole muuttunut mihinkään.

Haluan toivottaa kaikille rauhaisaa joulua!

Ajatuksia

Tunnen itseni onnelliseksi. Tuntuu, että asiat ovat tällä hetkellä niin hyvin, kun ne tässä tilanteessa voivat olla. Välillä tämä pelottaa. Ehkä tämä onnellisuuden tunne tuo mukanaan taas jotain pahaa? En haluaisi noin uskoa, mutta tuo ajatus välillä eksyy mieleeni. Yritän nauttia tästä hetkestä.

Tuntuu turhalta murehtia tulevaa, koska ikinä ei voi tietää mitä se tuo tullessaan. Se on juurtunut päähäni, että emme pysty kovinkaan paljoa vaikuttamaan siihen mitä elämä tuo tullessaan. Ne kaikki vaan on otettava vastaan mitä annetaan. Joskus tulee iloisia asioita ja joskus surullisia. En usko, että kukaan selviää tästä elämästä ilman yhtään murhetta tai kyyneltä.

Odotan joulua kovin. Käytiin viemässä pojan haudalle jo kuusi. Toivottavasti se on pysynyt pystyssä. Maa oli niin jäässä, että siihen oli vaikea saada kuusta kiinni. Viikon loppuna tai viimistään maanantaina käydään kuusi koristelemassa. Haluaisin viedä haudalle jotai muutakin jouluista, mutta en ole vielä keksinyt mitä.

Vaikka olen tällä hetkellä onnellinen ei se tarkoita sitä, että olisin unohtanut lapseni. Hän elää joka päivä meidän arjessa mukana. Edelleenkään ei ole ollut yhtään päivää, kun en olisi ajatellut poikaa. Mutta koko ajan poika ei ole enää mielessäni. On jo paljon minuutteja, kun ajattelen ihan muita asioita. Saattaa ehkä jonkun korvaan kuulostaa kamalalta, mutta näin se vaan on.

Ihmeellistä, että kohta on mennyt vasta puoli vuotta pojan kuolemasta ja olen jo näin hyvässä kunnossa henkisesti. Kyllä kannattaa puhua paljon menetyksestä. Niin puolison, kavereiden, sukulaisten kuin ammattilaisten kanssa. He ovat auttaneet minua hirmuisen paljon. Olen saanut puhua pojasta niin paljon, kuin olen halunnut. Puhuminen on auttanut. Ainakin minua. Ja mikä ehkä on kaikkein tärkeintä niin kukaan ei ole tuominnut omia ajatuksiani. Tai pitänyt niitä väärinä. Kiitos siitä kaikille. Tässä sen näkee kuinka ihania ihmisiä meidän perheen ympärillä on.

Tunteita!

Ihanaa! En olekaan muuttunut tunteettomaksi äidiksi. Eilen automatkalla kotiin päin soi radiossa yksi haloo helsingin biisi, joka sai mut todella surulliseksi. En muista tuon biisin nimeä, mutta siinä lauletaan kaiken menettämisestä. Välillä tuntuu siltä, kuin olisimme menettäneet kaiken pojan mukana. Tuon biisin aikana iso omena nousi kurkkuun ja kyyneleet täyttivät silmäni. Ikävä poikaa kohtaan on suuri. Niin suuri, että sitä ei voi sanoin kuvailla. Antaisin mitä vaan, jos saisin olla hänen kanssaan.

Nyt, kun tuska on tullut takaisin olen siitä jopa onnellinen. Haluan pitää sen matkassa mukana. Se alkaa olla minulle jo niin tuttu kaveri. Tunnen oloni turvalliseksi sen läsnäollessa. Tuntuu siltä, kun tuska on läsnä, että aivan kuin olisin lähempänä poikaa. Kantaisin poikamme mukana tuskan muodossa. Tuo tuska muistuttaa siitä suuresta surusta, joka sisälläni on. Tuosta surusta, mikä ei koskaan katoa.

Normaalia

Mulla on todella kovat omantunnon tuskat tällä hetkellä. Oma olo on niin normaali. Liian normaali. Kuinka se voi edes olla näin normaali jo tässä vaiheessa? Toivon jopa, että tämä on ohi menevää.

Kaipaan sitä surun tuskaa. Silloin ainakin tiedän, että välitän pojasta. Nyt tuntuu siltä, kuin olisin hylännyt oman lapseni. Kieltänyt hänet. Ihan, kuin poikaa ei olisi ikinä edes ollut.

Pojasta puhuminenkin käy jo hyvin luontevasti. En pelkää enää tilanteita, joissa kysytään lapsilukua. Meillä on 2 lasta. Sen olen sisäistänyt. Ei tee edes mieli sanoa, että lapsia olisi vain yksi. Kestän jatkokysymykset lasten sukupuolista ja siitä, minkä ikäisiä he ovat.

Puhuminen on todellakin auttanut. Mitä enemmän olen saanut pojasta puhua (olen todellakin saanut puhua hänestä), sitä helpommaksi puhuminen hänestä on tullut. Joskus edelleenkin tulee nieltyä kyyneliä, mutta enää todella harvoin. Pitäisi ihan kiittää niitä harvoja rohkeita ystäviäni siitä, kun ovat uskaltaneet ottaa pojan puheeksi. Olen heille niin kiitollinen, että sitä kiitollisuuden määrä ei voi mitata millään.

Vauvoja,vauvoja

Miltä tämä kuulostaa? Minä, 2kk ikäinen vauva ja 4kk ikäinen vauva samassa tilassa. Toinen vauvoista syntynyt samassa kuussa, kuin meidän poika. Eikö kuulostakin painajaiselta? Niin mustakin aluks tuntui siltä. Ensimmäinen reaktio tuosta tapaamisesta oli, että en halua mennä sinne. En kuitenkaan perunut vaan päätin, että menen. Halusin kohdata nuo vauvat. Pakkohan niitä vauvoja on kohdata. Ei tästä elämästä selviä ilman vauvojen kohtaamisia. Tällä hetkellä olen onnellinen, että menin. Ei tuntunut pahalle. Ei missään kohtaa. Vauvat olivat erittäin suloisia. Ei ollenkaa oman näköisiä. Selvästi jonkun toisen vauvoja. Pidin jopa toista sylissäkin! Eikä sekään tuntunut pahalle. Olen todella ylpeä itsestäni. Olen taas ottanut askeleen parempaan suuntaan. Olen ylittänyt itseni. En jännitä vauvojen tapaamista enää. Vauvat ovat ihania. Voi kun meillekin tulisi vauva. Sellainen joka tulisi ihan kotiin asti. Vauvakuume ei kuitenkaan noussut tuon käynnin yhteydessä. Se menee edelleenkin samaa rataa surun kanssa. On välillä kovempi kuume ja välillä ei juuri ollenkaan.

Nyt illalal tuon käynnin jälkeen on ollut hiukan alakuloinen olo. On niiiin kova ikävä meidän omaa poikaa. Sitä pientä vauvaa joka meiltä otettiin pois liian aikaisin. En tiedä johtuuko tämä olo tuosta tän päiväisestä käynnistä vai eilisestä vauvan kohtaamisesta. Ehkä niistä molemmista. Eilen näin kaupassa yhtä pienen vauvan, kuin meidän poika oli syntyessään. Se oli liikaa. Kaikki muut vauvat menevät, mutta ei noin pienet. En voinut kuin vilkaista tuota pientä vauvaa kerran. Toista kertaa en voinut katsoa. Tuntui liian pahalta. Kun ylempänä kirjoitin, että vauvojen kohtaaminen ei enää jännitä niin se on totta. Mutta tuollainen alle 3kiloisen juuri syntyneen vauvan kohtaaminen on vielä kamalaa! Ehkä sekin ajan kanssa menee ohi. Nuo jo hiukan isommat yli kuukauden ikäiset vauvat menee jo hyvin. Pienemmät muistuttavat liikaa meidän poikaa.

Neiti känkkä

Känkkäränkkä on kotiutunut meille. Tuntuu, että jokainen pienikin asia ärsyttää. Kukaan ei osaa tehdä mitään oikein. Mikään ei oikein huvita. Enkä jaksa innostua oikein mistään. Tuntuu, että tällä elämällä ei ole mitään merkitystä. Onkohan tämäkin joku surun vaihe? Kiukkuvaihe? En jaksaisi olla kokonajan huonolla tuulella, mutta olen silti.

Taas ovat helpommat päivät väistyneet. Itkettääkin pitkin päivää, mutta en saa itkettyä. Ikuinen ikävä vaan syvenee ja syvenee. Hiljalleen alan tajuamaan sen, että poika ei ikinä tule kotiin meidän kanssa. Raskauskin on loppunut. En enää tunne olevani raskaana. En ole enää elokuussa, mutta en silti tiedä mikä kuukausi on menossa. Suru kulkee eteenpäin. Halusin tai en.

Kuoppa

Nyt kun tietooni on tullut paljon uusia kohtukuolema tapauksia lähi kuukausilta ymmärtää itse sen kuinka paljon aika on parantanut. Olen onnellinen siitä, että aika on tehnyt edes jotain surulle. Enää minun ei tarvitse ryömiä koko aikaa siellä kuopan pohjalla yrittäen etsiä epätoivoisesti tietä ulos sieltä. Saan jo hiukan tilaa hengittää surun lomassa. Voisin jopa sanoa, että surusta on tullut osa minua. Se on minussa sisällä eikä ikinä tule täysin sieltä lähtemään pois. Niin, kuin ei ikävä ja kaipauskaan.

Kaipaan poikaa edelleen joka päivä. Joka päivä kuvittelen millaista olisi pitää elävää poikaa sylissäni. Millainen vauva hän olisi. Kuinka väsynyt itse olisin. Miten esikoinen olisi suhtautunut pikku veljeensä. Ja ennen kaikkea miltä hän näyttäisi silmät auki. Nämä on raskaita kuvitelmia, joihin ei voi liian kauksi aikaa jäädä. Muuten ne tulevat liian raskaiksi ja vetävät mukaansa kuopan pohjalle.

Tasaista

Elämä on tällä hetkellä tasaista. Taas on selvästi parempi kausi menossa. Toisinaan tunnen huonoa omaatuntoa siitä, kun en sure poikaa koko ajan. Olen alkanut hyväksymään asiaa. Olen jopa poistunut jo siitä facebookin ryhmästä, jossa on elokuussa syntyneiden vauvojen äitejä. Musta tää oli aika iso juttu. Symboli sille, että olen jollain tapaa asian hyväksynyt. Tämän kanssa nyt vain on elettävä. Sitä tosiasiaa en voi muuttaa.

Pelko esikoisen menettämisestä on noussut hiukan korkeampiin lukemiin. En vain luota enää elämään. Enkä siihen, että kaikki menee lopulta hyvin. Tällä hetkellä mulla on sellainen ajatustapa, että pahoja asioita tapahtuu vain meille. Muilla raskaudet päättyy aina onnellisesti. Vaikka tiedän, että se ei pidä paikkaansa. Meitä on valitettavan paljon, jotka olemme kohtukuoleman joutuneet kokemaan.

Paljon voimia surun kanssa kamppaileville! Tämä ei ole mikään helppo polku kulkea, mutta me selviämme tästä!

4kk

En voi uskoa, että 4kk on jo takana päin. Näistä 4 kuukaudesta muistan todella vähän. Joistain kuukausista en muista mitään. Olen yllättynyt, kuinka hyvässä kunnossa olen tällä hetkellä. Jossain vaiheessa olin varma, että suruun voi kuolla. Nyt tiedän, että niin ei käy. Ainakaan minulle. Tästäkin kaikesta voi selvitä. Niin hullulta. kuin tuo lause kuulostaakin. Enkä usko siihen itsekään joka päivä. Tänään kuitenkin uskon.

Tämä päivä ei ole tuonut minkäänlaista tunnekuohua. Haudalla käytiin viemässä kukkia. En tuntenut edes suurta vääryyttä haudalla käydessäni. Voisin jopa sanoa, että tänään on ollut hyvä päivä. Ehkä suru antaa minulle taas hetken tilaa hengittää. Ikävä on kuitenkin suunnaton poikaa kohtaan. <3

Pyhäinpäivä

Tänään ensimmäistä kertaa elämässäni olen viettänyt pyhäinpäivää jollain tapaa. Ennen en ole kyseistä päivää mitenkään huomioinut. Ennen se on ollut vain päivä muiden joukossa. Käytiin viemässä haudoille kynttilöitä. Yllätyttiin siitä, kuinka paljon hautausmaalla oli väkeä ja kuinka paljon siellä oli kynttilöitä. Hautausmaa on niin ihanan näköinen, kun se on pimeällä täynnä kynttilöitä. Oikea kynttilämeri kutsuu sinne sekaan.

Tämä vuosi on tuonut tullessaan meille jo kaksi uutta juhlapyhää, kuoleiden lasten muistopäivän ja pyhäinpäivän. Mieluiten olisin edelleenkin viettämättä näitä. Aamulla ajatus siitä, että tänään on pyhäinpäivä sai itkunkin taas tulemaan. En haluaisi viettää tätä päivää sen takia, kun poikamme on haudassa! Se on vaan edelleenkin niin väärin.

Hauta juttuja

Minulle on todella tärkeää se, että pojan haudalla käydään. Siellä palaa koko ajan kynttilä. Tai oikeastaan paljon kynttilöitä. Vaikka pojan haudalla ei olekaan vielä kiveä niin en usko, että kenellekään ohikulkijalle jää epäselväksi, että se on vauvan hauta. Se näkyy haudasta selvästi.

Tällä hetkellä, jos joku haluaa minua ilahduttaa niin varmin keino siihen on käydä pojan haudalla. Aina, kun joku kertoo käyneensä haudalla tulee mulle hyvä olo. Muutkin muistaa pojan olemassaolon. Niin kuin psykologi sanoi käyvät ystävät katsomassa poikaa, kun käyvät haudalla. On ihanaa, että minulla on niin rohkeita ystäviä, jotka uskaltavat kysyä voiko haudalla käydä. Monikaan ei ole tuota kysymystä esittänyt, mutta olen onnellinen heistä jotka ovat sen tehneet. Sekä heistä ketkä haudalla meidän lisäksi käyvät. Mitä enemmän siellä on kynttilöitä sen parempi.

On tämä haudan hoitaminen vielä opettelua. Meillä ei ole mitään tietoa mitä seurakunta tekee ja mitä meidän pitää tehdä. Huomattiin, että joistakin haudoista oli haravoitu lehdet pois ja joistain ei. Haravan ilmestyttyä roskiksien viereen tiedettiin, että syksyisin haudat haravoidaan itse. Oli ihanaa haravoida pojan hautaa. Silloin sai konkreettisesti tehdä jotain pojan eteen. Kun en muuten pysty toteuttamaan itseäni äitinä pojalle niin ainakin voin pitää haudasta hyvää huolta. Ensimmäinen vuosi on opettelua. Mutta seuraavana vuonna varmasti jo osataan nää asiat.

Puristaa

Edellisen kirjoituksen onnellisuus on poissa. Tilalla on ahdistava tunne. Tuo ahdistus tuntuu siltä, kuin joku yrittäisi kuristaa minua. Kurkkua puristaa todella kovin. Olen romahtamispisteessä. Haluaisin vain itkeä ja itkeä. Mutta se ei onnistu! Elämä tuntuu taas todella epäreilulta ja väärältä. Miksi meidän pojan sijasta haudassa en makaa minä? Miksi viattoman vauvan piti kuolla?

Viime päivinä olen ajatellut paljon poikaa. Todella paljon. Olen ajatellut myös sitä millainen vauva hän olisi. Tätä en ole ennen ajatellut. Nuo ajatukset ovat ennen pysyneet poissa. Olen myös miettinyt sitä, mitä olen menettänyt. Mitä en saanut pojan kanssa kokea. Selvästi suru on ottanut taas vallan itseleen. Välillä tuntuu, että en kestä tätä! Mutta pakko se on kestää. Nämä kortit on mulle jaettu ja niiden kanssa on elettävä. Halusin tai en.

Onnellinenko?

Olen ollut alkuviikon onnellinen. Ihan oikeasti onnellinen. Enkä edes tiedä mistä onnellisuuteni johtui. Samalla tuo tunne tuntui hyvältä, että pahalta. Ja niin väärältä! En saa olla onnellinen. Olen vasta haudannut oman lapseni. Miten voin olla onnellinen? Mitä onnellista elämässäni muka on? Oikeasti on paljonkin asioita, joista voin olla onnellinen. Meillä kuitenkin on kaksi lasta, vaikka toinen ei olekaan meidän keskuudessamme. Tuon olen nyt jo sisäistänyt. Olen kahden lapsen äiti. Joku ei saa ikinä olla yhdenkään lapsen äiti vaikka kuinka haluaisi. Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että olen saanut kantaa kahta lasta sisälläni ja synnyttää heidät.

En tunne olevani katkera vaikka olemme menettäneet poikamme. Se on osa elämäämme. Valitettavasti.
Tietenkin toivon edelleen, että kaikki olisi mennyt toisin. Meillä olisi jo 3kk ikäinen poika. Arki olisi aivan erilaista, kuin se on nyt. Välillä tunnen suurta vääryyttä esikoistamme kohtaan. Hän ei pääse tutustumaan veljeensä. Hän ei tule saamaan mitään konkreettista muistoa veljestään. Pystyy vain katselemaan valokuvia hänestä. Toivottavasti vielä saadaan esikoiselle toinen sisarus. Se on tällä hetkellä suurin toiveeni.

Mielen kiemuroita

Tänään on ollut taas hiukan huonompi päivä. Kaikki itkettää, niin iloiset kuin surullisetkin jutut. Ikävä on hirmuinen. Suru on taas ottamassa itselleen tilaa. En olekaan pitkään aikaan ollut näin allapäin. Kurkkua puristaa. Itkettää, mutta en anna sen tulla. Kyllä se tulee estelyistäni huolimatta! Edelleenkin kysyn: Miksi? Miksi juuri me? Selviänkö tästä surun aallosta? Onko se suuri?. Vain aika kertoo vastauksen kysymyksiin. Joihinkin niistä en saa ikinä vastausta.

Huomaan eläväni edelleen elokuussa. Elämäni on pysähtynyt elokuuhun. En tiedä miksi juuri elokuu. Huomaan laskevani kuukausia niin, että aloitan elokuusta. En voi uskoa, että nyt on jo lokakuu. Minne syyskuu on kadonnut? Tuntuu, että ajantajuni on jotenkin hämärtynyt. En muista edelleenkään tarkasti edellisten kuukausien tapahtumia. Tuntuu, että jouluunkin on vielä pitkä aika, onhan vasta elokuu. Miten ihmismieli voi tehdä tällaisia kepposia? Tekeekö suru tällaista?

Kirjallisuutta

Välillä on sellainen tunne, että en osaa enää surra. Olen taas ruvennut pistämään surua sivuun. Silloin, kun se saisi tulla esille se ei tule. Tästä voi koitua jonkinlaista haittaa tulevaisuudessa. Tuntuu, että onko minulla tunteita enää ollenkaan. Tunnen, että alan olla hirmuisen kylmä ihminen. Mikään ei enää hetkauta tai tunnu miltään.

Olen lukenut kirjaa: Mereen haudattu unelma. Kirja kertoo kohtukuoleman kohdanneen naisen tarinan. Lähdin lukemaan kirjaa sillä asenteella, että nyt itketään ja kovin. Kuitenkaan tuo kirja ei ole nostattanut niin itkuisia tunnelmia, kuin olisin kuvitellut. En pysty vieläkään keskittymään kunnolla yhteen asiaan. Kirjaa lukiessani huomaan jossain vaiheessa, että olen lukenut puoli sivua, mutta ajatellut ihan omia juttujani. Hirmuisesti laitan kirjan tapahtumia siihen samaan ympäristöön missä me pojan kuolema kohdattiin.

Kirja onkin saanut jonkun verran pohtimaan omaa menetystä. Edelleenkin se tuntuu ajoittain pelkältä unelta. Ihan, kuin sitä ei olisi meille tapahtunut. Ihan, kuin viimeinen vuosi pojan odotuksesta lähtien olisi ollut vain unta. Välillä pitää ihan miettiä, että olinko tosiaan raskaana? Synnytinkö oikeasti kuolleen poikamme?

Kuolemaa

Olen lähi päivinä huomannut kuinka vähän mulla on oikeita ystäviä. Niitä on tällä hetkellä tasan yksi, vain yksi ainoa. Olen hänestä oikein onnellinen. Ei ihminen ehkä tarttekaan kuin yhden oikean ystävän. Mutta tuon yhden ystävän lisäksi minulla ei ole montaa kaveria. Vain pari harvaa. Niitäkin  näen keskimääri  2 kertaa vuodessa. Eniten vietän aikaa siskoni kanssa. Eikä me hänenkään kanssa nähdä päivittäin. Vain viikon loppuisin ja joskus viikolla. Kuinka yksinäinen ihminen voikaan olla. Minne on hävinnyt ne lapsuuden ajan ystävät. Kaikki ovat kadonneet jonnekin. Tämä on tapahntunut jo ennnen pojan kuolemaa. Myös selvästi yksi kavereistani välttelee minua. En tiedä olenko jotenkin häntä loukannut vai onko kohtaamiseni liian haastavaa. Tämä asia vaivaa minua hiukan. En ole kehdannut häneltä kysyä mikä on vinossa. Ja voihan olla, että otan sen nyt vain itseeni liikaa. Ehkä vika ei edes ole minussa. Mutta tällä hetkellä elän liikaa omassa maailmassani. Oman pienen kuoreni sisällä, jossa on jotenkin edes mahdollista hengittää.

Olen myös lukenut monesta eri paikasta juttuja siitä, kuinka kuolema on Suomessa tabu. Siitä ei kukaan puhu vaikka se on yksi maailman luonnollisimmista asioista. Miksi näin on? Miksi siitä on vaikea puhua? Ja varsinkin lapsen kuolemasta. Siitä ei kukaan halua puhua. Tämä tuli hyvin selväksi pojan kuoleman jälkeen. Moni rupesin vasta silloin puhumaan, että tietää jonkun kenellä on kanssa kuollut lapsi. Tai hänelle itselleen on käynyt kanssa näin. Miksi vasta silloin asioista ruvetaan juttelemaan? Välillä en voi ymmärtää tätä meidän salailu kulttuuria. Kyllä vaikeista asioista pitäisi myös puhua. Olen pohtinut miten kuoleman saa meidän perheessä arkiseksi asiaksi. Osaksi kuoleman pelkoon auttaa tieto siitä, että poika on meitä vastassa ku se päivä koittaa. Silti se vähän pelottaa. Eihän kukaan tiedä mitä silloin oikeasti tapahtuu, kun täältä maan päältä poistumme.

Myöskään vanhusten kuolema ei enää hetkauta minua millään tavalla. Sehän on niin luonnollista, että ihminen elää vanhaksi ja kuolee. Näin se menee. Kun on oman lapsen menettänyt ei enää tunne niin hirveää vääryyttä siitä, että joku vanhempi ihminen kuolee. Ainoa vääryys tässä maailmassa on se, että vahemmat joutuvat hautaamaan omia lapsiaan!

Hautajaiset onkin toinen asia. Ajeltiin lauanataina hautausmaan ohi ja siellä oli hautajaiset. Heti alkoi sydämestäni puristaa. Tuli mieleen pojan hautajaiset. Sekä se puristavan tukahduttava tunne mikä minulla siellä oli. Rupeaa itkettämään pelkkä ajatuskin niistä. Mitenköhän selviän hautajaisista tästä eteenpäin? Olen aina itkenyt hautajaisissa niin kuin siellä kuuluukin itkeä. Mutta onko seuraavat hautajaiset painajaismaiset? Tulenko melkein tukehtumaan itkuun niin, kuin pojan hautajaisissa? Elänkö pojan hautajaiset uudestaan tuolloin? Tässä taas huomaa tämän minun luonteeni. Murehdin hirveästi asioita etukäteen. Meillä ei ole tällä hetkellä tiedossakaan hautajaisia, mutta silti murehdin jo sitä miten selviän niistä.

Vauva

Tänään kävin ensimmäistä kertaa pojan kuoleman jälkeen katsomassa pientä vauvaa. Tämä vauva oli juuri saman ikäinen, kuin poika olisi, jos kaikki olisi mennyt loppuun asti hyvin. Tuon vauvan kohtaaminen pelotti jonkun verran. Kuitenkin halusin häntä mennä katsomaan. Turvallinen ympäristö kohdata pieni vauva ensimmäistä kertaa. Tämä vauva on myös poika. Jännitys vaan nousi mitä lähemmäs päästiin kyseistä paikkaa. Kuitenkin sisälle päästyämme ja ensimmäisen kerran vilauksen vauvasta nähtyäni koko jännitys jäi pois. Tämä vauva ei ollut yhtään meidän pojan näköinen. Ei lähellekään. Ei ollut meidän poika. Sen tiedostin koko ajan. En tuntenut mitään surullisia tunteita. Siinä se vauva vaan oli. Katselin häntä eikä tuntunut pahalle. Eikä kertaakaan tullut sitä tunnetta, että näin meilläkin pitäisi tällä hetkellä olla.

Olen onnellinen, että tuo käynti meni noin hyvin. Vauvojen tapaaminen on taas paljon helpompaa. Voihan se olla, että jossain vaiheessa sekin päivä tulee, kun saan sen itkukohtauksen vauvan nähdessäni. Mutta sitten se tulee. Sille ei voi mitään. Mutta tällä kertaa sitä ei tullut. Ihana pikkuinen pallero. Tuollaisen haluan meillekin. Vauvakuume taas kasvoi todella korkeisiin lukemiin! Voi kumpa meillekin vielä suotaisiin eläviä vauvoja!

Toipumista

Pikku hiljaa on alkanut tuntumaan siltä, että ehkä tästä kaikesta voi jotenkin selvitä. Hyviä päiviä alkaa olla jo paljon. Eikä päivä muutu siitä huonoksi, jos suru saa vallan. Se vaan kuuluu nykyään meidän arkeen. En väitä, että olisin päässyt pojan kuoleman yli. En usko, että tuo on ikinä mahdollista. On vain alkanut olemaan päiviä, jolloin pystyn jotenkin elämään tuon menetyksen kanssa. Sitä menetystä, kun ei valitettavasti pysty mikään muuttamaan vaikka niin kovin sitä olen toivonut.

Ensimmäisen kerran, kun kävin haudalla kylmien ilmojen tultua tuli tunne, että ei kait meidän poikaa palele. Olisin halunnut viedä kynttilän myös sinne maan sisälle häntä lämmittämään. Tuntu pahalta, että poika joutuu yksin olemaan siellä kylmässä. Onneksi laitettiin tuplapeitto pojalle arkkuun. Ei ehkä ole niin kylmä.

Kuolleiden lasten muistopäivä

Tänään on kuolleiden lasten muistopäivä. En tiennyt koko päivän olemassaoloa, ennen pojan kuolemaa. Tänään sytytämme kynttilän pojallemme ensimmäistä kertaa kotona. En edes tiedä miksi ei olla aiemmin kynttilää pojalle poltettu.  Ehkä se ei tuntunut kesällä niin luontevalta polttaa. Mutta tänään sen sytytämme. <3

Hajamielisyyttä

Olen huomannut, että edelleenkään en pysty hirveän kauaa keskittymään mihinkään asiaan. Saatan kyllä tehdä paljonkin asioita, mutta huomaan aina jossain vaiheessa, että en ole läsnä. Edelleenkin, kun ihmiset puhuvat mulle asioista niin en kuuntele. Haluaisin kyllä kuunnella, mutta yleensä jo parin ensimmäisen lauseen jälkeen ajattelen jo ihan muita juttuja. Ihan hävettää, että en jaksa kuunnella toisia ihmisiä. Tässä on edelleen se yksi poikkeus. Jos joku puhuu pojastamme tai jostain mikä liittyy lapsen menetykseen. Silloin edelleenkin jaksan kuunnella ja keskittyä niin kauan, kun kyseisestä asiasta puhutaan.

Myös hiukan on muuttunut suhtautumiseni muihin lastaan sureviin. Ennen en tuntenut mitään yhteen kuuluvuuden tunteita, kuin kohtukuoleman kokeneita kohtaan. Nyt tämä on muuttunut. Olen sisäistänyt sen, että suru menee samaa rataa huolimatta siitä onko lapsi elänyt vain kohdussa vai täällä maan päällä. Vain se on erilaista, että kohtukuoleman kokeneilla vanhemmilla on todella vähän konkreettisia muistoja lapsestaan. Välillä mietin, että kumpa olisimme saaneet edes yhden päivän viettää poikamme kanssa niin, että hän olisi ollut elossa. Olisiko sureminen silloin helpompaa? En usko. Mutta meillä olisi enemmän sitä jotain mitä muistella.

Ps. Hautausmaalla on ihanan kaunista näin syksyisin. Kynttilämeri oikein kutsuu tulemaan luokseen. Pojankin haudalla oli monta kynttilää palamassa. Siellä ne lämmittävät pikkuista. <3

Kateus

Tänään olen tuntenut jonkin verran kateuden tunteita. Nuo tunteet on suunnattu niitä kohtaan kenellä on pieniä vauvoja. Se on vaan niin väärin, että he saavat nauttia kääröistään ja me emme. Miksi meidät valittiin tälle raskaalle surun tielle? Välillä mietin, käykö noilla pienten vauvojen vanhemmilla ikinä mielessä, että kaikki ei ehkä jatku ruusuisesti loppuun asti? Elämässä voi tapahtua vaikka mitä kamalaa. En tietenkään toivo, että kenenkään lapselle käy mitään pahaa. Olen vain niin kateellinen noille äideille ja isille jotka saavat elää ne ihanat vaaleanpunaiset lasit päässään. Elää sitä elämää mitä mekin joskus elimme. Ympärillä tapahtui kamalia asioita, mutta eihän meille voi niin käydä. En saa varmastikaan enää ikinä noita vaaleanpunaisia lasejani takaisin. Elämä ei koskaan enää tule olemaan niin helppoa, kun se joskus on ollut.

Kaipaan poikaamme! Kaipaan häntä todella paljon. Joku repii sydäntäni irti rinnasta! Siltä tämä tuska tuntuu. Välillä on vaikea hengittää. Tuntuu, että tukehdun kyyneliini, joita en edes aina vuodata. Kumpa kaikki olisi toisin!

Uskomatonta

Taas on tullut ajatuksia siitä, voiko tämä kaikki olla oikeasti totta. Hirmuinen epäusko sitä kohtaan, että tämä kaikki olisi oikeasti tapahtunut. Tuntuu, että tämä on ollut vain todella pahaa unta. Ei meille ole voinut oikeassa elämässä näin käydä. Emme me ole voineet haudata omaa lastamme. On päiviä jolloin tämän asia hyväksyminen ja jopa ymmärtäminen on äärimmäisen vaikeaa. Edelleen nousee kysymys miksi? Miksi juuri meille kävi näin?

En ole kohta 2 viikkoon itkenyt kunnolla. On ollut päiviä, kun kyyneleitä olisi tullut mutta en anna niide tulla. Ja silloin kun olisi aika itkeä niin niitä ei tule. En kuitenkaan tunne huonoa omaatuntoa siitä, etten ole itkenyt. Olen kuitenkin joka päivä poikaa kaivannut. Ajatuksissakin poika on joka hetki. Edelleenkään päivässä ei ole montaa minuuttia, kun poikaa en ajattelisi. Ikävä on edelleenkin kova. Voi, kun kaikki olisi mennyt toisin.

Kysymyksiä

Millon on se hetki, kun on pakko lähteä epämiellyttäviin tilanteisiin? Onko niihin koskaan pakko mennä? Mä oon lähi päivinä miettiny noita kahta kysymystä aika paljon. Milloin surun kanssa kuuluisi olla siinä tilanteessa, että ei voi enää surun varjolla jäädä pois? Tämä hetki ei vielä ole itselläni lähellä. Onhan tapahtuneesta kulunut vasta hiukan yli 2kk.

En edes tiedä mitkä olisivat tuollaisia tilanteita minne en vapaaehtoisesti halua mennä. En tunnista niitä etukäteen. Tiedän sen vasta silloin, kun se tilanne on jo päällä. Ja ahdistus alkaa nostaa päätään.

Eilen käytiin miehen kanssa yhdessä psykologilla. En odottanut käyntiä kovinkaan innokkaasti.  Ensimmäistä kertaa tuntu siltä, että olisin voinut jättää koko käynnin väliin. Tuolla käynnillä puhuttiin meidän parisuhteesta. Ei puhuttu pojasta juuri ollenkaan. Se hiukan harmitti. Enkä muutenkaan saanut juuri mitään siellä sanotuksi.  Menin ihan lukkoon. Enkä oaannut vastata kysymyksiin mitä mulle esitettiin kovinkaan hyvin. Tuntui, että pää oli aivan tyhjä ajatuksista. Onneksi pääsen vielä ainaki yhden kerran yksin psykologin juttusille.  Mulla on vielä paljon asioita joita haluan hänen kanssaan jutella.

Vapaapäivä

Tänään käytiin mun siskon kanssa Helsingissä shoppailemassa. Teki todella hyvää poistua näistä kotikaupungin maisemista edes yhdeksi päiväksi. Tuntui, että sain tänään olla jopa monta tuntia ilman surua. Sain hetken aikaa ihan itselleni. Tuo aika oli aivan ihanaa! En muistanutkaan kuinka paljon tykkään shoppailla. Ja kuinka rankkaa se oikeasti on.

Käytiin myös Vantaan Ikeassa. Huh huh mikä paikka. Nyt näen tuonkin kaupan ihan eri tavalla, kuin ennen. Siellä oli kauppa täynnä vauvoja sekä odottavia äitejä (tai ainakin näin musta tuntu). Kuulin myös pitkästä aikaa sitä ihan pienen vauvan itkua. Tällä kertaa tuo itku ei saanut minussa suuria tunteita aikaiseksi. Ehkä ihan vähän tuli haikea olo. Sekin vain hetken aikaa. Raskaana olevat naiset eivät edelleenkään saaneet aikaseksi mitään tunteita. Ihan, kuin he eivät raskaana olisi ollutkaan. Huomasin tuolla Ikeassa ollessani, että kun vastasyntyneen vauvan nähtyäni en ajattele sitä, että meilläkin pitäisi tällä hetkellä olla tuollainen kotona niin siitä ei tule ollenkaan paha mieli. En ajatellut, että minunkin pitäisi tällä hetkellä imettää pientä poikaani, kuulla hänen hirmuinen huuto, kun ruokaa ei ole heti nälän tultua tarjolla. Tuon ajatuksen, kun pystyy laittamaan mielestä sivuun on helpompi kohdata pieniä ihmisen alkuja. Ihanan helpottava oivallus. Vielä, kun pystyn tuon tekemäänkin. Pakko kuitenkin myöntää, että en ihan täysin tunteettomasti tuolta kotiin lähtenyt. Kotona iski hirmuinen kaipuu poikaa kohtaan. Mutta tuo ei tuonut mukanaan surua. Vaan pelkän kaipuun.

Tänään katsoin myös pitkään odottamani Erilaiset äidit sarjan 2.tuotantokauden 1. jakson. Lähdin katsomaan ohjelmaa sillä asenteella, että nyt itketään ja paljon. Mutta ei. Selvisin koko ohjelman tirauttamatta yhtään kyyneltä. Todella omituista. Mä itken aina synnytysohjelmissa viimeistään siinä vaiheessa, kun vauva on juuri syntynyt. Tällä kertaa niin ei käynyt. Ei taaskaan mitään tunteita. Minne mun tunteet on hävinnyt?

2kk enkeli

Tänään on 2kk pojan syntymästä. (jos jotain hämää edellinen kirjoitus niin poika siis ei syntynyt samana päivänä, kun saatiin tietää hänen kuolleen.) Vietiin 2 valkoista ruusua kimpussa haudalle sekä kynttilä. Olen päättänyt, että vien joka kuukausi valkoisia ruusuja niin paljon, kun poika täyttäisi. Edelleen tuntuu niin väärältä, että meidän poika on haudassa. Tuo tunne tulee todella vahvasti aina haudalla käydessä. Vääryys! Suunnaton vääryys!

Käytiin ostamassa myös ns. kummilahja kehys pojalle. Siihen kaiverrutetaan pojan nimi ja strategiset mitat. Taas kerran sain myyjältä kuulla, kuinka pieni poika on. En osaa vastata tuohon mitään. Tuntuu niin hassulta koko kommentti "onpas hän pieni". Ohitan tuon vaan myöntäilemällä. Tiedän, että ei myyjät tuolla mitään pahaa tarkoita. Tiedän vain sen, että itselle tulee todella paha mieli tuosta jos sitä jää pitemmäksi aikaa miettimään.

Tänään kaupassa käydessä vastaan tuli taas liuta möhömahaisia naisia. Ei tuntunut missään niiden katselu. Ihan, kuin niitä ei olisi ollut ollenkaan. En saanut sätkyä. En ajatellut mitä heidän vauvoille voi tapahtua. Katsoin vain mahoja niin, kuin ennen pojan kuolemaa. Tyylillä "katos tuokin on raskaana.". Ja se siitä. Työpaikalla käydessänikin näin raskaana olevan työkaverini. Hänen raskaudestaan sain tietää vasta tällä viikolla. Hänenkään näkeminen ei aiheuttanut mitään tunteita. Hän nyt vaan sattuu olemaan raskaana.

Myös pieniä vauvoja oli kaupassa. Siellä ne loikoilivat omissa kaukaloissaan. Eikä niidenkään katsominen tuntunut pahalta. Tämä voi johtua siitä, että olivat hiljaa. Tiedän, jos yksikin vauva olisi käynyt itkemään olisin joutunut lähtemään kaupasta. Sitä en edelleenkään kestä itkemättä. Vauvan itku on ihaninta ja kamalinta mitä tällä hetkellä tiedän. Siitä tulee niin paha olo! Selvästi on omasta mielialasta kiinni tuo miten suhtautuu raskaanaoleviin ja vauvoihin. Nyt, kun on ollut pidempi hyvä jakso niin ei selvästikkään tunnu heidän kohtaaminen niin pahalta.

Tällä hetkellä tuntuu, että tämä hyvä jakso on loppumaisillaan. Alkaa pikku hiljaa taas suru viedä mennessään. Ei vielä pahasti, mutta päivän aikana joutuu taas moneen kertaan nielemään kyyneliä. Tästä tiedän, että ainakin yksi maailmanlopun päivä on edessä päin. Hyvä vaan. Itku puhdistaa sielua (vai miten se nyt meni). Ja nyt tiedän, että huonojen päivien jälkeen tulee varmasti niitä hyviä. Ennen en ollut siitä kamalan varma.

2kk surua takana

Mä en voi uskoa, että siitä on ja 2 kuukautta aikaa, kun sain tietää, että poika on kuollut. Ihan, kuin se olis tapahtunut eilen. Lohduttavaa tietää, että hyviä päiviä on jo monta takana päin. Enää suru ei ole koko aikaa todella vahvasti läsnä. Toisaalta ajateltuna tuo 2 kuukautta on todella lyhyt aika. Ylilääkäri sanoi sairaalalla, että 2 vuotta menee ennen, kuin tällaisesta menetyksestä toipuu kunnolla. 2 vuotta on todella pitkä aika. Siinä ehtii tapahtua vaikka mitä.

Olen edelleen liittyneenä pariin elokuisten ryhmään. Toista ryhmää en halua jättää sen takia, kun niistä ihmisistä on tullut jotenkin todella tärkeitä. Vaikka ei olla ikinä kasvotusten nähty. Siinä ryhmässä muo oikeasti kiinnostaa mitä heille kuuluu ja miten vauvan kanssa menee. En kuitenkaan ole vielä kertaakaan ajatellut heidän päivityksiään lukiessa, että tuon kokoinen meidänkin poika nyt olisi. Niin ei ole. Siellä on onneksi kaikki vauvat syntyneet monta viikkoa meidän pojan jälkeen. Kukaan ei ole samana päivänä syntynyt tai edes samalla viikolla. Se kanssa helpottaa omalla tavallaan.

Siitä toisesta ryhmästä olen ajatellut irtautua. Siellä ei kukaan ihminen tunnu kovinkaan läheiseltä. Ja vauvojakin siellä on hirmuisesti. Niiden kirjoitusten lukeminen välillä ahdistaa. Siinä ryhmässä tunnen enemmän kateutta muita kohtaan. Enkä tiedä edes miksi. Ehkä ajattelen, että miksi näistä noin sadasta ihmisestä minä olin juurin se kuka menetti lapsensa. En kuitenkaan tiedä sitä, onko jollain jo taustalla näistä henkilöistä lapsen menetys. Tuskin. Mutta eihän niistä kovin paljon puhuta. Ainakaan mulle ei ole siellä kukaan tullut sanomaan, että häneltäkin on joskus aikaisemmin lapsi kuollut.

Huomenna mennään taas haudalle käymässä. Haluaisin viedä pojalle sinne jonkun lahjan. Mutta en oo vielä keksinyt mikä olisi kiva. Pitää lähteä kiertelemään kauppoja. Varmasti siellä tulee jotain kivaa vastaan. Tuntuu se edelleen niin väärältä, että me joudutaan viettämään joka kuukausi pojan haudalle kukkia. Mielummin ostaisin niitä kukkia kotiin, jossa poika olisi meidän kanssa. Ehkä vielä joskus saadaan tännekin vauvan itkua. Sitä odotan todella kovin. Harmi vaan, että siihen menee vielä monta kuukautta, että näin voisi olla. Oma kroppa on vieläkin niin sekaisin synnytyksestä, että en tiedä ollenkaan milloin tää alkaa toimimaan normaalisti. Toivottavasti pian.

Puistoilua

Tänään on ollut taas pienimuotoinen terapia päivä.  Käytiin mun kaverin kanssa leikkipuistossa. Pääsin taas pitkästä aikaa puhumaan pojasta ja kertomaan kuinka kaikki meni. Huomasin, että edelleenkin tuon kaiken läpi käyminen tekee pahaa. Monta kertaa sain kyyneleitä niellä, kun asiasta puhuttiin. Tietenkin puhuminen teki taas hyvää. Haluaisin puhu pojasta edelleenkin joka päivä ja koko ajan. Tuntuu, että kuuntelijoita on vaan harvassa. Kuka nyt jaksaisi päivästä toiseen kuunnella samoja asioita. (Tämä voi taas olla näitä mun omia oletuksia.  Varmasti aina löytyy joku kuka jaksaa kuunnella. Kunhan vain kehtaisi avata suunsa ja puhua. Olen niin ujo, että se suun avaaminen on aika ajoin todella vaikeaa. Vaikka asiaa olisikin.)

Tilasin tänään ifolorilta kanvastaulun pojasta. Haluan hänet hyvin näkyville meidän kotiin. Tilasin myös samanlaisen esikoisesta. Otin myös esikoisesta sellaisen kuvan missä hänellä ei ole silmät auki. Tuntu jotenkin hassulta, että esikoisella olisi ollut kuvassa silmät auki ja pojalla silmät kiinni. Päätettiin miehen kanssa, jos meille tulee lisää lapsia niin kaikista tehdään samanlainen taulu. Ja kaikilla tulee siihen kuva, jossa nukkuvat. Nyt vaan odotan innolla, että taulut saapuvat postissa ja saadaan ne seinälle.

Hyviä päiviä

Torstain todella huonon päivän jälkeen on ollut vain hyviä päiviä. Olen näistä onnellinen. Saan hetken hengähtää surusta. Ikävä ei ole näiden päivien aikana mihinkään hävinnyt. Se kulkee mukana. On hitsattu kiinni mun sydämeen. Aina pieni osa minua puuttuu.

Torstain mielettömän tuskan aikaan sain jotain jopa tehtyä. Sain soitettua hyvälle ystävälleni. Olen näköjään tällainen ihminen joka soittaa vaan suurimmassa hädässä apua. Tuosta puhelusta oli suuri apu. Niin suuri, että en osaa edes kuvailla sitä, kuinka paljon se auttoi. Muutenkin keikenlainen tuki on ollut hyvä. Olen saanut vertaistukea parilta suunnalta sekä tukea ystävältäni. Olen niin onnelinen, että mulla on ollut nämä henkilöt elämässäni näinä vaikeina päivinä. En ole siitä onnellinen, että muutkin ovat kokeneet kohtukuoleman. Vaan siitä, että he jaksavat tästä puhua myös mun kanssa. Helpottaa todella paljon, kun saa kirjoitella muiden saman kokeneiden kanssa.

Kovasti haaveilen jo uudesta vauvasta. Se antaa paljon voimia jaksaa huomiseen. Välillä vauvakuume on ihan mielettömän suuri. Sitten se taas laantuu pienemmäksi. Kuitenkin niin, että on koko ajan jollain tapaa läsnä. Tuo kuume on hiukan myös pelottava. Mitä sitten, kun saamme sen plussatestin? Miten selviän siitä 9 kuukaudesta järjissäni? En varmaan mitenkään ilman tukea.

Tulipa sekava teksti.. Ajatus harhailee todella pahasti..

Yksinäistä

Miksi taas tuntuu siltä, että tämä on kaikille muille niin paljon helpompaa kuin minulle? Suru tuntuu erittäin raskaalta kantaa. En selviä näistä päivistä! Itkettää ihan koko ajan. En jaksa keskustella mistään. Olen miettinyt pitäisikö soittaa psykologille ja pyytää aikasempaa aikaa. Tuntuu, että en selviä tästä yksin. Mulla ei ole voimia tämän surun käsittelyyn. Tämä suru on liian iso ja voimakas! Se vie mut kokonaan mukanaan.

Miksi mulle on niin vaikeaa ottaa tuo puhelin käteen ja soittaa. Monta kertaa olen tämänkin kuun aikan miettinyt, että nyt tarvitsen ystävää. Mutta en saa soitettua! Tai edes pyydettyä, että lähdetään käymään jossain. En halua kaataa tätä omaa tuskaani ystävieni harteille. Vaikka tiedän, että se voisi helpottaa omaa oloani. Kun oma olo on näin huono ei halua siitä edes osaa jakaa lähimmäisille. En halua, että muillakin on yhtä huono olo, kuin itselläni. Tai edes palaa tästä. En halua rasittaa muita omilla murheillani. Musta tuntuu muutenkin, että olen todella huonoa seuraa. Tai ehkä en huonoa, mutta masentavaa. Voinko enää koskaan iloita mistään?

Maanantaina oli hyvä päivä. Ensimmäinen oikeasti hyvä päivä. Olin koko päivän hyvällä tuulella ja oikeaasti onnellinen. En itkenyt kertaakaan. Vaikka poikaa useasti tuonkin päivän aikana mietin, ei se saanut minua kyyneliin. Ehkä vain hiukan haikeaksi. Oma pikku enkelini. <3

Tuntuu, että tuon hyvän maanantain takia mulla on nyt entistä huonompi olo. Ehkä kannattais oikeasti ottaa puhelin käteen ja soittaa psykologille. Mutta se soittaminen on edellenkin niin vaikeaa. En halua olla heikko ja myöntää, että en jaksa!

Kuinka mies suree?

Ajattelin, että kirjoitan oman näkemykseni siitä, kuinka mies suree. Tämä ei varmaankaan pidä paikkaansa (ainakaan kokonaan), mutta näin asian näen.

Mies suri varmasti eniten pojan menettämistä jo silloin, kun poika oli vielä kohdussani. Itki yksin kotona, kun olin sairaalassa. Myös sairaalassa ollessaan itki aika paljon. Surtiin kummatkin paljon etukäteen pojan menetystä. Miehen tuskaa pojan synnyttyä kuvaa myös se, että hän ei voinut katsoa, kun poika syntyi. Sanoi laittaneensa silmät kiinni. Oli myös omien sanojensa mukaan noussut tuskanhiki otsalle. Minähän en siis tätä nähnyt, kun keskityin ponnistamiseen. Mies leikkasi pojan napanuoran. Tämä oli meidän kummankin toive. Mies oli myös sen verran shokissa pojan synnyttyä, että ei olisi muistanut koko napanuoran leikkaamista ellen olisi sitä kätilöltä kysynyt. Paljon ei kyyneleitä vuodattanut silloin, kun poika oli meidän kanssa synnytyssalissa. Mieheni keskittyi pojan kuvaamiseen aina sillä välillä, kun hän ei ollut mieheni sylissä. Pojan jättäminen synnytyssaliin sieltä lähdettyämme oli selvästi miehelle kovempi paikka, kuin minulle. Hän sanoi heti, kun päästiin osastolle, että tuntuu pahalta, kun poika jäi yksin sinne huoneeseen siihen pahvilaatikkoon.

Kun pääsin sairaalasta kotiin itkettiin miehen kanssa vuorotellen. Tuntui, että suremme yhdessä. Olemme yhtä. Kuitenkin aika pian miehen itkut alkoivat vähentyä. Hän rupesi keskittymään enemmän minun tukemiseen. Hautajaisissakin hän tuki enemmän minua, kuin suri poikaamme.

Pian hautajaisten jälkeen mies palasi töihin. Töissä oli kuulema helppo olla. Sai ajatella jotain muuta, kuin menetettyä poikaa. Mieheni ei ole ikinä ottanut poikaa puheeksi itse. Hänelle näyttää olevan helpompaa olla puhumatta pojasta. Kuitenkin hänelle on tärkeää, että käymme sunnuntaisin haudalla. Siitä ei luisteta. Näin hän haluaa varmaan omalta osaltaan varmistaa, että poika pysyy elämässämme mukana.

Enää mies ei itke. En ole nähnyt hänen itkevän enää moneen viikkoon. Mies suree niin eri tavalla, kuin minä. Välillä mietin sureeko mies enää ollenkaan? Onko hän päässyt jo tämän surun yli?

Sitä ja tätä

Ylihuomenna pääsen taas psykologin kanssa juttelemaan. Ihanaa! Saa taas tunnin jauhaa pojan kuolemasta. Välillä tuntuu, että kamala ahdistus on helpottanut. Mutta yleensä heti tuon jälkeen se palaa takaisin. Yksin ollessani suru saa mielettömät mittasuhteet. Kaikki päivän aikana koetut ahdistukset purkautuvat tuolloin. Hirmuisen paljon päivän aikana tulee hetkiä, jolloin pidättelen itkua. Voi sanoa, että keskimäärin 2 tunnin välein olen jossain sellaisessa tilanteessa, että itku meinaa tulla. Suru tulee todellakin aaltoina. Voi olla vähän aikaa ihan hyvä olo, mutta sitten se suru taas puskee itseään läpi. Edelleen itken yksin. En pysty itkemään muiden edessä. Se tuntuu niin hölmöltä.

Kertasin eilen tunteita pojan hautajaisissa. Tuntui aika raskaalta käydä niitä tunteita uudestaan läpi. Mutta samalla tuo läpikäyminen tuntui myös hyvältä. En ole hautajaisten jälkeen kertaakaan käynyt niitä samoja tunteita uudestaan läpi. Pitää perjantaina ottaa psykologin kanssa käsittelyyn synnytys sekä nuo hautajaiset. Synnyksestä haluan myös puhua. Se oli niin raju loppua kohden, että olin sen jälkeen todella hämmentynyt. Ehkä jopa pienessä shokissa. Kuitenkaan siitä ei ole jäänyt mitään hampaankoloon. Haluan vain puhua sen vielä kerran läpi. Sitähän ei sairaalassa mun kanssa kunnolla läpi käyty.

Mulle on iskenyt aiiiiivan mieletön vauvakuume! Haluan olla raskaan! Siis raskaan! Mitä ihmettä? Vielä pari kuukautta sitten, en tykännyt raskaanaolosta ollenkaan. Nyt jo kaipaan sitä aikaa. En olisi ihan heti uskonut, että kaipaan raskaanaoloa. Hui! Hauan synnyttämään. Haluan kuulla vauvan parkaisun. Sitä kaipaan kaikkein eniten. Vauvan itkua. Oman vauvan itkua. Ehkä vielä joskus saan sen kokea. Ainakin toiveissa olisi.

Ahdistavaa

Saanko surra niin kauan, kuin haluan? Välillä tuntuu, että en. En nykyään uskalla enää edes itkeä oman mieheni nähden. Hänelle asia tuntuu olevan jo liiankin helppo. Itselleni pojan menetys ei ole vielä ollenkaan helppo aihe. Pidättelen kyyneleitä niin pitkään ennen, kuin olen yksin. Yksin on helppo itkeä. Tällä hetkellä tuntuu, että psykologin luona on ainoa paikka missä saan luvan kanssa surra poikaamme. Haudalla käyminenkin tuntuu raskaalta. Haluan mennä sinne, mutta siellä tulee ahdistava olo. Rupesi tulemaan heti tuon jälkeen, kun saatiin tietää, että pojassa ei ollut mitään vikaa. En voi olla ajattelematta miksi hän sitten kuoli? Surukin tuntuu niin ahdistavalta! Miten tästä voi ikinä selvitä?

Miksi minun pitää olla vahva? Aikaa ei ole mennyt vielä paljoakaan, kun poika laskettiin hautaan. Olen ehkä vahvan näköinen ulkoa päin. Sisälläni itken. Sydämeni itkee ikävää poikaa kohtaan. <3 Tuntuu, että kaikki ympärilläni olettaa minun olevan jo suruni surrut. Näin ei kuitenkaan ole. Ei lähelläkään.

Tunteiden kirjoa

Olen elänyt pojan kuolemasta asti tunteetonta elämää. Mikää ei enää tuntunut miltään. Mikään ei hetkauttanut minua. Tuntui, ettei millään ole enää mitään väliä. Sain kuulla jopa toisen suru-uutisen vähän poikamme kuoleman jälkeen. Normaalisti tuon uutisen kuultuani olisin purskahtanut itkuun. Nyt niin ei käynyt. Totesin vaan kylmästi "aijaa". Asia ei tuon enempää minua liikuttanut. En tuntenut niitä surun tunteita mitä minun olisi pitänyt tuntea.

Olen aina ollut sellainen, joka itkee silloin kun muutkin itkevät. Ja moni ohjelma on saanut minut kyyneliin. Pojan kuoleman jälkeen en ole itkenyt kuin yhdessä ohjelmassa. Sekin oli ohjelma, jossa pariskunta synnytti terveen lapsen. Enkä silloin itkenyt ilosta. Päinvastoin. Itkin surua omaa poikaamme kohtaan. Tänään kuitenkin katsoin ohjelmaa pomo piilossa. Siinä yksi yrityksen työntekijä kertoi hänen syövästään. Tuo tarina sai minut kyyneliin. Olin iloinen tuosta reaktiostani. Alan vihdoin tuntemaan myötätuntoa muita ihmisiä kohtaan. En ole enää tunteeton! Muutenkin pari päivää on mennyt hyvällä mielellä. Jopa yhden päivän olen ollut kokonaan itkemättä. Vähän tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että en ollut itkenyt koko päivänä. Mutta onneksi tuo ajatus ei jäänyt pitkäksi aikaa muhimaan. Tällä hetkellä on sellainen olo, että kyllä tästä selvitään. Muutkin on selvinneet. Luotto elämään on alkanut palautumaan. 

Kuitenkaan suuri ikävä poikaa kohtaan ei ole hävinnyt minnekään. Se kulkee mukana edelleen. Tälläkin hetkellä, kun poikaa ajattelen nousee kyyneleet väkinsinkin silmiin. Voi, kun saisin vielä pienen hetken pitää häntä sylissään. Tuntea hänen ihonsa. Haistaa hänen tuoksunsa. Mutta se ei valitettavasti ole enää mahdollista.

Vastaukset

Tänään oli jälkitarkastus. Siellä käytiin myös läpi pojan ruumiinavausraportti ja testitulokset. Mitään syytä ei löytynyt miksi poikamme oli kuollut. Kaikki oli kunnossa. Meidän poika oli terve, ei viitteitä mistään mikä olisi voinut aiheuttaa poikamme kuoleman. Eli meille kävi kohdun sisäinen kätkytkuolema.

Tuntuu niin väärältä! Miten voi olla mahdollista, että meidän täysin terve poika voi noin vain kuolla? Ei tuollaista käsitä. Miten sellaista voi edes tapahtua? Tämähän oli siis juuri se vaihtoehto mitä itse pidin kaikkein parhaimpana. Nyt tiedän, että en ole voinut itse millään tavalla vaikuttaa pojan kuolemaan. Niin vain kävi. Eikä sitä olisi voitu estää. Helpottava tieto oli myös se, että poika ei ollut kärsinyt kuollessaan. Eli kuolema oli tullut nopeasti. Nyt on kaikki viralliset asiat hoidettu poikaan liittyen. Suru kuitenkaan ei ole mihinkään hävinnyt. Se on edelleen todella vahvasti läsnä. Poikaa on niin kova ikävä! Meidän täydellinen enkelimme!

LA

Hirveä olo! Tänään on se maaginen päivä. Laskettuaika olisi ollut tänään. Koko päivän on ollut todella masentunut olo. Mikään ei kiinnosta. Kello ei liiku. Ajattelen, jos kaikki olisi mennyt hyvin meillä saattaisi olla oma nyytti kotona. Esikoinen, kun syntyi vajaa viikkoa ennen laskettua-aikaa. Tai ainakin olisin hyvin tuhdissa kunnossa tällä hetkellä. Onneksi nyt on enää pari tuntia tätä päivää jäljellä. Sitten alkaa huominen, jolla ei ole mitään ihmeellistä arvoa. Vain tavallinen sunnuntai.

Taas iltaa kohden itsesyytökset ovat alkaneet nostaa päätään. Miksi en toiminut silloin, kun epäilytti onko kaikki ok? Olenko itse tappanut oman lapseni? Miten ikinä kuvittelin, että näin ei voi meille tapahtua? Olisko lopputulos toinen, jos edellisellä viikolla olisin käynyt synnärillä näytillä? Viimeinen kysymys on kaikkein ahdistavin! Varsinkin, kun siihen en koskaan tule saamaan vastausta. Psykologi sanoi, että itsesyytökset ovat turhia. Hän oli lukenut potilastietojani ja omien sanojensa mukaan ei keksinyt mitään mitä olisin voinut tehdä toisin. Tai mitään millä itse olisin vaikuttanut vauvan kuolemaan. Olihan edellisellä kerralla (2 viikkoa aikaisemmin) kaikki ollut neuvolassa vielä hyvin. Tälläiset ajatukset aiheuttavat vain lisää stressiä jo muutenkin stressaavaan tilanteeseen. Mutta en voi niille mitään. Ne tulevat väkisin mieleeni. Enkä saa niitä sieltä pois!

Katkerako?

Raskaana olevat naiset eivät ole saaneet minussa mitään ihmeellisiä tunteita aikaiseksi. Kuitenkin tänään kaupassa ne saivat vilunväreitä aikaiseksi. Aina, kun tuli raskaana oleva nainen vastaan niin koko kropassani meni ihan, kuin sähköisku. Kavahdin joka kerta, kun kohtasin pyöreää vatsaa kantavan naisen. Tuntui, että koko kauppa oli täynnä raskaana olevia. Niitä oli ihan hirmuisesti liikkeellä. Kaikki olivat lähteneet juuri siihen aikaan kauppaan. Halusin vain liueta paikalta pois. En halunnut jäädä katsomaan niitä ihania pyöreitä mahoja. Voisihan minulla itsellänikin vielä olla sellainen, jos kaikki olis mennyt toisin.

En kuitenkaan tuntenut mitään surun tunteita. Ehkä tämä fyysinen reaktioni noita naisia kohtaan oli osoitus pienestä kateudesta. Hellähän kaikki näytti olevan oikein mallikkaasti. Vauvat turvallisesti kohdun sisällä. Ja ennen kaikkea elossa. He saavat kokea sen ihanan rääkäisyn, kun vauva syntyy. Sen mitä me emme ikinä kuulleet poikamme kohdalla. Tietenkään en voi tietää sitä, onko heidän raskautensa mennyt hyvin. Enkä sitä, onko heidän vauvoillaan kaikki hyvin. Enkä sitä, päättyykö heidän raskautensa onnellisesti. Hyvinhän heillekin voi käydä sama mikä meille kävi. Emme mekään sitä etukäteen tienneet. Emmekä osanneet edes kuvitella, että me joudumme kokemaan kohtukuoleman. Sitä tuskin kukaan osaa kuvitella, että tämä omalle kohdalle osuisi. "Eihän meille voi niin käydä.". Näin minäkin joskus ajattelin. Ja silti niin kuitenkin kävi. 

Alanko katkeroitua? Ehkä hiukan. Vaikka kuinka olen yrittänyt olla niin, ettei minusta tulisi katkeraa. Silti tuo tunne nostaa päätään. Kuuluu kuulema luonnolliseen suruprosessiin olla hiukan katkera. Siihen tunteeseen ei vaan saa jäädä liian kauaksi aikaa makaamaan. Tuo tunne tuo vaan lisää stressiä jo muutenkin stressaavaan tilanteeseen. Mutta tällä hetkellä tuo tunne on läsnä. Sitä en tiedä kuinka kauan. Ehkä siihen asti, kun olen taas uudelleen raskaana. Tai ehkä siihen asti, kun saan sen elävän vauvan syliini. Kaikki on vain arvailuja. Mutta tuosta tunteesta haluan eroon!

Haikeaa

Tänään on ollut todella haikea olo. Siivosin vihdoin lakastuneet kukat pöydiltä pois. Ne olivatkin jo todella kuihtuneita. Tuo homma olisi pitänyt tehdä jo viime viikolla. En vaan ole saanut aikaiseksi. Adresseja ja osanotto kortteja en vielä siivonnnut. Ne saavat olla tuossa pöydällä niin kauan ennen, kuin saadaan pojasta siihen kunnollinen kuva. Haluan, että esillä on edes jotain mikä muistuttaa pojan olemassa olosta. Tuntuu, jos siivoisin kaikki nuo pois, siivoaisin myös pojan pois elämästämme. Näinhän ei tietenkään ole. Mutta siltä musta tuntuu.

Monta kertaa tämän päivän aikana olen ehtinyt jo käymään pohjalla. Vaikka kello on vasta vähän yli puolen päivän. Tekee koko ajan mieli vain itkeä. Ikävä on tänään taas todella kova. Huominen psykologin tapaaminen tulee aivan oikeaan aikaan. Ehkä sen jälkeen taas helpottaa vähäksi aikaa.

Unia

Olen ruvennyt näkemään tapahtuneesta unia. Tuossa pari viikkoa sitten mietin, että eipä ole vielä uniin nämä tapahtumat tulleet. Yleensä mulla tulee todella helposti uniin kaikki erilaiset tapahtumat. Varsinkin silloin, jos odotan jotain oikein innolla. Tai on tapahtunut jotain oikein kamalaa. Jopa joistain ohjelmistakin tulee mun uniin asioita.

Nämä unet tapahtuneesta eivät ole ahdistavia. Enemmänkin niissä on hämmentynyt tunnelma. Vain kerran olen nähnyt unta pojasta. Siinä unessa poika oli jo hiukan vanhempi, ehkä 3-vuotias. Oltiin mun miehen kanssa ruumishuoneella, jossa poika makasi pöydällä kuolleena. Hän kuitenkin heräsi siitä ja alkoi jutella mieheni kanssa. Itse vain seurasin hämmentyneenä sivusta keskustelua. En kuitenkaan kuullut mitään, mistä he puhuivat. Enkä myöskään kuullut pojan ääntä.

Toisessa unessa menin synnärille kovien kohtukipujen takia. Siellä kätilö (se sama joka hoiti pojan synnytyksen) oli sitä mieltä, että synnytys tulee käynnistää. Mä mietin omassa päässäni, että enhän mä ole vasta kun 15. viikolla raskaana. Enkä ole vielä edes tuntenut vauvan liikkeitä. En kuitenkaan sanonut tätä ääneen kätilölle. Kätilö, kun lähti hakemaan lääkäriä (sitä samaa, jolta kuulimme suru-uutisen) niin silloin älysin, että enhän mä edes ole raskaana. Mähän olen 4 viikkoa sitten synnyttänyt.

Mistäköhän nuokin unet tulevat? Tällä kertaa tälläinen erilainen kirjoitus.

1kk

Tänään poika on 1kk ikäinen. Hirmuisesti on tuohon kuukauteen mahtunut tunteita. On ollut ylitepääsemätöntä surua ja hiukan hyviäkin päiviä. En voi uskoa, että siitä on jo noin kauan aikaa, kun olimme synnärillä. Tuntuu siltä, kun se olisi tapahtunut vasta eilen.

Suru on jo kuukauden aikana muuttanut muotoaan. Se ei ole enää läheskään päivittäin ylitsepääsemättömän kamalaa. Vielä ei kuitenkaan ole ollut yhtään päivää, jolloin en olisi itkenyt ikävääni poikaa kohtaan. Tämä ikävä tuskin koskaan häviää.

Edelleenkin ajattelen poikaa joka päivä. Voin sanoa, että melkein joka hetki hän on ajatuksissa. En kuitenkaan ajattele sitä, miltä hän näyttäisi nyt tai olisiko hän jo syntynyt. Muistelen sitä hetkeä, kun sain olla pojan kanssa. Vaikka se hetki oli erittäin lyhyt on se tällä hetkellä rakkain muistoni. Kumpa en ikinä hukkaisi tuota ihanaa muistoa. <3

Tänään viemme pojan haudalle kukkia ja pienen lahjan. Tänään on hänen päivänsä, vaikka hän ei olekaan täällä meidän kanssa sitä viettämässä.

Elokuu

Tämä on se kuukausi, kun meidän perheen piti kokea se ihana onni uudesta vauvasta. Tätä kuukautta on odotettu sieltä joulukuulta asti, kun tein positiivisen raskaustestin. Miksi se onni vietiin meiltä pois? Kuukauden vaihtuminen herättää ahdistavia tunteita. Kahden viikon päästä meillä olisi voinut ollut pieni vauva, jos kaikki olisi mennyt niin, kuin niiden olisi pitänyt mennä. Inhottaa.. Suorastaan pistää vihaksi. Haluan oman poikani takaisin. Haluan hänet vielä turvallisesti kohtuni sisään. Odottamaan vielä viikon verran, jotta voi syntyä terveenä ja ennen kaikkea elävänä tähän maailmaan. Itkettää! Miksi meidän poika on haudassa? Haluan hänet pois sieltä! Tänään on selvästi huono päivä. Koko päivän on vain itkettänyt. Ikävä tuntuu taas ylitsepääsemättömältä.

Untako?

Välillä mut valtaa sellainen tunne, että kaikki oli vaan unta. Ihan, kun en oikeasti olisi ollut raskaana ja synnyttänyt kuollutta poikaamme. Valitettavasti kaikki adressit ja suruviestit kertoo, että unta se ei ollut. Kaikki tapahtui ihan oikeasti. Olen oikeasti haudannut oman lapseni. Ei sellaista voi jotenkin käsittää. Ihan, kun en välillä tajuaisi koko asiaa. On tää ihmismieli ihmeellinen. Kuinka se yrittää kaikin keinoin päästä eroon tuosta tuskasta mikä sisälläni on. Tällä hetkellä vaan todella huonoin tuloksin. Tuska ei ole laskenut mihinkään. Olen jopa oppinut taas peittämään sitä. Mikä ei ole ollenkaan hyvä asia. Tämä suru on käsiteltävä. Halusin sitä tai en. Tiedän, että tulen taas joku päivä romahtamaan ja kunnolla. Koska olen alkanut piilottamaan surun tunteita. Ne tulevat varmasti vielä ulos ja oikein rytinällä. Tiedän sen.

Ei olla pariin päivään käyty pojan haudalla. Ei sen takia, ettei oltaisi haluttu mennä sinne. Vaan siksi, että meillä ei yksinkertaisesti ole riittänyt aika. Esikoisen kanssa pitää pitää kiinni rutiineista. Siksi ei voida yömyöhällä lähteä hautausmaalle. Vaikka välillä mieli tekisikin. Vähän helpottaa tieto siitä, että isovanhemmat ovat siellä käyneet. Ei ole pojan tarvinnut yksin siellä olla. Sentään joku käynyt moikkaamassa.

Ikävä on edelleen suuri poikaa kohtaan. Jos voisin haluaisin viedä oman sänkyni pojan haudan viereen ja nukkua siellä. Haluaisin olla pojan lähellä. Onneksi vielä joskus näin tulee olemaan. Pääsen nukkumaan ikiunta oman poikani viereen. Se päivä ei ehkä ole vielä huomenna, mutta joskus se tulee eteen. Tällä hetkellä en ajattele kuolemaa. Keskityn enemmänkin ajattelemaan uutta elämää. Sitä, pääsemmekö koskaan enää kokemaan tuota vastasyntyneen vauvan ensimmäistä parkaisua ja sitä ensimmäistä hetkeä äidin rinnalla. Toivo siihen on kova, että näin tulee vielä joskus tapahtumaan.

Sanoja

Tää mun tarve puhua pojasta on jotain todella käsittämätöntä. Haluaisin jokaiseen keskusteluun ottaa jollain tapaa pojan mukaan. En halua, että kukaan pääsee häntä vahingossakaan unohtamaan. Haluan puhua hänestä! Ihan koko ajan. Välillä oikein harmittaa, kun tuntuu, että haluan puhua pojasta niin paljon, että kukaan ei jaksa kuunnella. Mun on pakko saada puhua hänestä. Kertoa samoja asioita yhä uudestaan ja uudestaan.

En ole oikeastaan kenellekään päässyt ihan yksityiskohtaisesti kertomaan miten kaikki kävi. En edes psykologille. Hänellekin kerrottiin vain suurin piirtein miten asiat eteni. Yritän saada ihmisiä kyselemään, mutta kukaan ei kysele! Miksi tämä ei kiinnosta muita? Ehkä ihmiset ei vaan uskalla kysellä vaikka olen monta kertaa heitä patistanut. Tuntuu hölmöltä kaataa kaikki parin ihmisen niskaan. Jutella vain heidän kanssa. En kehtaa samoista asioista heille montaa kertaa jauhaa. Kohta mulla ei ole edes niitä paria ystävää kenelle puhua asiasta, kun hekin kyllästyvät kuuntelemaan.

Tuo on yksi asia mitä olen ruvennut lähiaikoina pelkäämään. Mitä jos nämä pari ystävää oikeasti kylläsyvät kuuntelemaan? Kuka jaksaa kuukaudesta toiseen kuunnella samoja asioita? Ehkä jopa vuodesta toiseen? Mulla ei ikinä ole ollut montaa oikeaa ystävää. Ja nyt kun näin kävi, niin nämä ainoat ystäväni ovat tulleet vieläkin tärkeämmiksi mitä olivat aikaisemmin.

Tunteetonta

Pari päivää on mennyt nyt ihan hyvillä fiiliksillä. Ei ole ollut mitään pahempia romahtamisia. Tietenkin joka päivä olen itkenyt ikävääni poikaa kohtaan, mutta suru ei ole tuntunut niin hukuttavalta. Tilattiin kaikista kuvista, mitä pojasta on otettu ihan paperiset valokuvat. Ne tulivat perjantaina. Aina, kun kuvia selaan tuntuu, kuin rakastuisin vain syvemmin tuohon ihanaan poikaamme. Hän on todella rakas. Oma pikku mieheni. Vaikka onkin nyt enkelinä.

Vieläkään ei mikään muu tunnu miltään. En jaksa keskittyä mihinkään, eikä mikään kiinnosta. Haluan vain lukea muiden kokemuksia kohtukuolemista. Saada voimaa heidän selviytymistarinoista. Jos, joku kertoo mulle tällä hetkellä jonkun iloisen asian niin hymyilen tai nauran vain sen takia, koska niin kuuluu tehdä. Oikeasti en tunne sitä ilontunnetta mikä kuuluisi tulla. En vain tällä hetkellä kykene tuntemaan sitä. Vaikka kuinka haluaisin. En tunne mitään! Toivon, että tämä tunteeton elämänvaihe on ohimenevää. Edes surulliset asiat eivät saa muo itkemään. Vain se, jos ajattelen poikaamme. Hän onkin suurimman osan päivästä ajatuksista. Ja hänestä kaikista mieluiten puhun. Ainut asia tällä hetkellä, mikä oikeasti kiinnostaa.

Aurinkoako risukasaan?

Jotenkin ihana päivä takana. Vaikka aamulla ahdistikin todella kovin. Jännitin sitä psykologin käyntiä ihan hulluna. Hiukan jopa pelotti tuleva. Jo odotusaulassa meinasin ruveta itkemään. Tiesin, että kohta käydään taas kaikki alusta asti läpi. Mutta onneksi tuo tunne lähti suht nopeesti pois, kun päästiin sisälle huoneeseen. Tietenkin heti, kun multa jotain kysyttiin niin murruin. En vaan vielä pysty puhumaan tapahtuneesta itkemättä. Eikä mun mielestä vielä tarvitsekaan siihen kyetä. Vastahan olen kunnolla ruvennut koko asiaa suremaan.

Tuo psykologi oli aivan ihana. Vaikka ennakkokäsitykset oli jotain aivan muuta. Hänelle oli erittäin helppo puhua ja hiljaisia hetkiä ei juuri ollut. Koko ajan puhuttiin jostain ja hän kyseli aika paljon asioita. Oli helpottavaa puhua noin turvallisessa ympäristössä. Kukaan ei tuomitse sinua sun ajatuksiesi takia. Suosittelen kyllä kaikille kyseistä palvelua, jos vaan sitä tarjotaan. Psykologi hiukan ihmetteli sitä, että meille ei oltu suoraan sairaalasta annettu aikaa, jolloin pääsisimme keskustelemaan tapahtuneesta. Vaan meidäthän lähetettiin kotiin vain paperilapun kanssa, jossa oli numeroita joihin voisi tiukan paikan tullen soittaa. Omasta mielestäni kaikille, jotka ovat kokeneet oman lapsen kuoleman, pitäisi järjestää aika tuollaiseen keskusteluun. Eihän yksi kerta ketään tapa. Siinä saisi samalla vähän osviittaa siihen, onko tuollaiselle avulle tarvetta.

Käytiin vielä tänään ostamassa pojan haudalle enkelipatsas. Etsittiin myös lyhtyä, mutta mieleistä ei löytynyt. Päätettiin, että ei osteta vaan jotain vaan odotetaan siihen asti, kun se täydellinen tulee vastaan. Laitettiin haudalle myös ensimmäistä kertaa hautakynttilä palamaan. Vaikka onkin vielä näin valoisaa. Jotenkin tuntuu siltä, että kun haudalle menee sinne pitää aina viedä jotain. Mulla on sellainen tunne, että sinne ei voi mennä tyhjin käsin. Ollaan päätetty ostaa myös pieni pehmolelu sinne. Sellainen Mauri Kunnaksen herra hakkarainen. Näin sellaisen yhdessä kaupassa ja olisin halunnut laittaa sen jo arkkuun mukaan. Päätettiin kuitenkin laittaa arkkuun mieheni lapsuuden unilelu niin ei montaa lelua sinne mahtunut. Olihan arkku kuitenkin hyvin pieni.

Olen ihastunut netissä yhteen enkelipatsaaseen, josta haluaisin haudalle "hautakiven". Sitä pitäisi hiukan muokata ja tarvitsisi löytää joku taiteilija, joka sen veistäisi. Vielä ei ole löytynyt ketään sopivaa. Enkä edes tiedä paljon sellainen veistos tulisi loppu peleissä maksamaan. Mutta sellaisesta tällä hetkellä haaveilen. Kuvassa on enkelin siipien alla nukkuva vauva. Haluaisin vauvaa muokattavan niin, että hänellä olisi poikamme kasvot. Voi olla, että sellaista ei edes kukaan tekisi. Tai sitten se maksaisi pienen omaisuuden. Tällä hetkellä se tuntuu vain parhaimmalta vaihtoehdolta "hautakiveksi". Tavallinen jykevä kivi on jotenkin niin synkkä. Haluan jotain hempeämpää.

Rakkaudella äitisi

Rakas pieni poikamme.
Miksi sinun piti niin nopeasti lähteä luontamme?
Äidillä on suunnaton ikävä sinua! <3
Toivottavasti sinulla on siellä kaikki hyvin, missä ikinä oletkin.
Paljon haleja ja pusuja täältä maan päältä.
Äiti tulee aina rakastamaan sinua. <3

Ikävä on taas lohduton!

Soitto

Sain tänään soiton neuvolapsykologilta. Hänelle oli tullut jo tälle viikolle peruutusaika ja päästään torstaina yhdessä mieheni kanssa juttelemaan hänelle. Aivan ihanaa! Ja samalla niin kamalaa. Joudun käymään kaikki taas uudestaan läpi. Tai ainakin uskon niin. Mitä muutakaan siellä käynnillä tehtäisiin? Tuskin säästä puhutaan. Onneksi mieheni tulee mukaan. Sanoin hänelle, että ei siitä käynnistä muuten mitään tulisi. Mä vaan itkisin koko ajan ja koko käynti menisi ihan hukkaan. Ja onhan hän samalla mulle pieni turva. En ole ikinä käynyt juttelemassa kenenkään ulkopuolisen ihmisen kanssa mistään asioista. Sekin hiukan jännittää. Kuinka se juttelu lähtee luonnistumaan. En edes tarkalleen tiedä mikä on psykologin tarkoitus. Eihän hän ainakaan mikään psykiatri ole. Kai siellä vaan kartoitetaan tää meidän tilanne. Ja se, tarvitaanko vielä osaavamman auttajan apua.

Hiukan ahdistaa mennä sinne. Se on kuitenkin samassa rakennuksessa, jossa viime käynnillä sain huolestuttavia uutisia vauvan sydänäänistä. Se sama paikka, josta lähdin itkukurkussa viimeksi ulos. Mitä, jos en voi edes astua siitä ovesta sisään? Ja mikä pahinta, jos siellä onkin niitä pieniä vauvoja itkuineen? Onneksi tuon psykologin vastaanotto on rakennuksen eri nurkassa, kuin tuo varsinainen neuvola. Kuitenkin mahdollisuus siihen, että vauvoja näkyy on olemassa. Huoh! Stressaan jo etukäteen. Onneksi tuo aika on jo tällä viikolla! Ja voisin kiittää omaa neuvolatätiä siitä, että osasi lukea rivien välistä, että edes päästään tuonne juttelemaan.

Ps. Pojan haudalle oli vihdoin tullut valkoinen risti. Eikä siellä ollut enää sitä tyhmää tikkua lappuineen. Tosin ristiin oli kirjoitettu pojan sukunimi väärin! Inhottavaa!

Artikkeli

Löysin hyvän artikkelin. Tässä LINKKI. Kertoo hyvin siitä, miten ihmiset jakautuu tällaisen kokemuksen seurauksena. En väitä, että mulla olis ollut paljon ystäviä ennen tätä. Mutta tämän tapauksen johdosta on taas tullut selväksi, ketkä ovat niitä oikeita ystäviä ja ketkä eivät. Myös omasta perhepiiristä on tullut esiin yllätyksiä. Niiden joiden luulit tukevan tällaisen menetyksen myötä, välttelevät muo. Ja sellaisten ihmisten, joille kuvittelin, että en ikinä tällaisista asioista puhuisi ovatkin olleet kuultaakin kalliimpia.

Ahdistus

Tänään soitti mun neukkutäti. Olinkin jo ehtinyt ajatella, et soittaaks se mulle vai ei. Muiden kokemuksia lukiessa neukkutäti on soittanut heille. Oli jotenki samalla ihana puhua hänen kanssa ja samalla kamalaa. Kaikki muistot tulivat heti mieleeni. Tykkään tuosta neukkutädistä tosi paljon. Vaikka hän onkin sijainen. Kysyi vointeja ja sitä onko meille tarjottu apua. Sanoin, että kyllä me jotain numeroita ollaan saatu johon voi soittaa. Tiedän, että en ikinä tulis itse niihin soittamaan. Päätettiin yhdessä, että neukkutäti ottaa yhteyttä neuvolapsykologiin ja päästään hänen kanssa juttelemaan. Oli kiva kuulla, että oikeasti apua saadaan. Varsinkin nyt, kun tuntuu, että en pääse tämän surun yli enkä ympäri. Ihan, kuin joku olisi laittanut ketjun sydämeni ympärille ja kiristäisi sitä aina välillä. Tunnen ihan fyysistä kipua ja ahdistusta sydämeni kohdalla. Sattuu niin paljon.

Jo heti aamulla herätessäni on kurkussa omena. Ei pelkkä pala vaan kokonainen omena! Välillä kyynelten pidätteleminen on vaikeaa. Mutta pakko sitä on tehdä. Muuten itkisin täällä koko päivän ja esikoinen olisi ihan ihmeissään. Enkä jaksaisi tehdä hänen kanssaan mitään. Välillä on aikoja, kun en usko siihen, että selviän tästä surusta.

Nyt on alkanut myös hiukan ahdistamaan kaikki raskaana olevat. Ehkä enemmänkin se niissä rakaana olevissa, kun tiedän heidän kohta saavan sen oman pienen käärön syliinsä. Vaikka saatiinhan mekin oma käärö syliin. Mutta vain hetkeksi. Ihan, kuin meidän poika olisi ollut meillä vaan lainassa.

Myös ahdistaa pienet vauvat. Oikein pelottaa kohdata pieniä vauvoja. Onneksi kohta syntyy lähipiirissäni ainakin kaksi pientä vauvaa, joiden avulla voin vähän totutella niihin. Helppoa se ei ainakaan tällä hetkellä tule olemaan. Mutta haluan silti yrittää sellaisessa ympäristössä, jossa ollaan vain minä, vauvan äiti ja vauva. Ilman mitään ulkopuolisia. Ehkä siitä on hyvä lähteä tätä ahdistusta purkamaan. Pakkohan mun on vauvoihinkin tottua. Vielä niin, että en saa kamalaa itkukohtausta joka kerta, kun sellaisen näen.

Toivon, että tuosta psykologista on oikeasti jotain hyötyä. Tätä mun surua, kun ajattelee niin olen aivan pohjalla. Mies sanoi jo päässeen tästä yli. Sanoin hänelle, että mä en ole lähelläkään päässyt tästä yli. Päinvastoin, olen vain syvemmällä suossa, kuin koskaan ennen. Ja tarvitsen oikeasti apua täältä nousemiseen. Omat voimat ei vaan siihen riitä.

Suru

Eilisten tapahtumien jälkeen suru on saanut aivan uudet mittasuhteet. Se tuntuu musertavan suurelta. Tuntuu, että en pääse sen yli millään. Ajattelen koko ajan meidän pientä poikaa ja sitä, kuinka hänet meiltä vietiin. Ahdistaa! En pysty nauttimaan enää mistään. Mikään ei kiinnosta. Saan tsempata itseni aamulla ylös sängystä. Haluaisin vain jäädä peittojen alle ja nukkua. Nukkuminen tuntuu tällä hetkellä kaikkein parhaimmalta vaihtoehdolta. Silloin pääsee johonkin ihan toiseen maailmaan. Maailmaan, jossa ei ole huolia ja murheita. Se on ihana levähdystauko tästä kaikesta.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että haluaisin unohtaa poikamme. Ei sinne päinkään. Haluaisin keskittyä muistelemaan niitä hyviä hetkiä. Niitä jolloin tunsin pienen liikkeet mahassani ja kuulin pienen sydämen sykkeet neuvolassa. Silloin, kun kaikki oli vielä hyvin. Haluan myös muistaa ne hetket, kun sain pitää poikaa sylissä. Miltä hän tuntui, näytti ja tuoksui. Oma ihana enkelini.

Vauvat

Tänään käytiin syömässä, mun porukoiden kanssa. Päätettiin, että se on samalla poikamme muistotilaisuus. Aluksi kaikki meni oikein hyvin, mutta juuri, kun olimme saaneet ruuat eteen niin viereiseen pöytään tuli pariskunta vastasyntyneen vauvan kanssa. Ajattelin, että voi ei. En kestä. Kestin kuitenkin jonkun aikaa, kun vauva nukkui kauniisti omassa turvakaukalossaan. Olin saanut puolet omasta annoksesta syötyä, kun vauva rupesi viereisessä pöydässä itkemään. Pidättelin tuolloin jo itsekin itkua. En kestänyt kuunnella niitä sulosointuja. Tuli heti hirmuisen kova ikävä omaa pientä, kenen itkua en koskaan päässyt kuulemaan. Yritin kuitenkin hillitä itseni ja syödä rauhassa ruuan loppuun. Yritin keskittyä kaikkeen muuhun paitsi siihen vauvaan. Todella huonoin tuloksin. En vaan kestänyt enää. Oli pakko poistua paikalta ja sopertaa itkuisella äänellä hiljaa, että en yksinkertaisesti kestä tuota vauvaa. Onneksi kaikki perheenjäsenet ymmärsivät tämän reaktioni. Isäni sanoi jälkikäteen, että oli jo huomannut heti, kun vauva kävi itkemään, että se on mulle vaikea paikka.

Lähdin siis itkien ravintolasta ulos. Ja menin kotiin. Kotona nousi kysymykset ilmaan: "Miksi me emme saaneet koskaan kuulla poikamme itkevän? Miksi se ilo riistettiin meiltä? Miksi minun sylini on tyhjä? Miksi meidän poika on haudassa?" Kun olo oli hiukan helpottunut päätettiin, että lähdetään käymään pojan haudalla. Tuli heti paljon helpompi olo, kun päästiin hautausmaalle. Siivottiin vähän kukkia haudan päällä siistimmin ja käveltiin pitkin hautausmaata katsomassa hautakiviä. Me ei olla vielä päätetty millainen kivi pojalle tulee. Se tiedetään, että se ei tule olemaan mikään iso kivi. Mutta, kun niitä malleja on miljoona ja meillä on selvästi miehen kanssa erilainen maku niiden suhteen. Saas nähdä millaiseen päädytään. Se tiedetään, että kivi ei tule olemaan suorakaiteen muotoinen.

Näin siis tänään. Sain ainakin yhden selvyyden omiin tunteisiin. Mulla ei tee pahaa katsoa pieniä vauvoja kaukaa ja vähän aikaa. Ei tee pahaa katsoa vauvanvaunuja. Mutta selvästi tuo vauvan itkun kuuleminen on mulle se herkkä paikka. Sitä en vielä tällä hetkellä voi kuunnella. Vie varmasti aikaa ennen, kuin siihen taas kykenen.

Tiedon jano

Mulla on hirmuinen tiedon jano! Haluan saada tietoa kohtukuolemista sekä lukea muiden kokemuksia. Niitä vaan ei ole hirveästi saatavilla. Olen löytänyt aiheesta vain muutaman blogin ja pari muuta kirjoitusta, joissa kerrotaan muiden kokemuksia. Miksi asiasta on niin vähän saatavilla tietoa? Ja varsinkin niitä muiden kokemuksia ja selviytymiskertomuksia. Kun saa lukea miten, joku on tästä suuresta surusta selvinnyt saa itsekin toivoa, että tästä kyllä selvitään. Siinä ehkä yksi syy siihen, miksi aloin kirjoittamaan tätä blogia. Haluan jakaa oman kertomukseni. Ja toivottavasti tästä joku saa sen saman tunteen minkä itse olen muiden kertomuksista saanut. Tästäkin voi selvitä. Se on mahdollista. Vaikka se ei siltä aina tunnu.

Ikävä on edelleen kova omaa pientä kohtaan. Uskon, että tuo ikävä ei tule vielä pitkään aikaan helpottamaan. Ehkä ei ikinä. Pari päivää sitten, sain kuulla ja nähdä ensimmäisen kerran tapahtuneen jälkeen, että joku oli saanut elävän lapsen syliinsä. Olen miettinyt miten reagoin tuolloin. Oma reaktioni yllätti. En ollut surullinen, koska meille ei tuota ihanaa tunnetta suotu. Olin iloinen heidän puolestaan. Ja ehkä jopa hieman huojentunut, koska ainakaan sen perheen ei tarvitse kokea tälläista menetystä. Olen yrittänyt elää niin, että en tulisi katkeraksi tämän tapahtuman takia. Ainakaan vielä ei ole niin käynyt. Tiedostan sen, että katkeruus voi tulla myös myöhemmin. Mutta tällä hetkellä olen onnellinen siitä, että se ei hallitse elämääni juuri nyt.

Hautajaiset

Eilen vietettiin pojan hautajaisia. Tilaisuus oli todella pienimuotoinen. Paikalla oli vaan papin lisäksi minä ja mieheni. Ei haluttu pitää mitään isoja hautajaisia, koska eihän monikaan ollut meidän poikaa nähnyt. Toiset isovanhemmat ei ole nähnyt edes kuvaa. Koska ollaan mieheni kanssa kaksin tämä raskas matka tähänkin asti menty päätettiin, että mennään kahdestaan loppuun asti. Ei haluttu ottaa edes esikoista mukaan, koska hän on vielä niin pieni eikä olisi ymmärtänyt mistä on kyse.

Ennen siunaustilaisuutta käytiin vielä kerran katsomassa poikaa. Oltiin jo aikasemmin päätetty, että ei enää mentäisi. Mulle tuli kuitenkin kamala tarve päästä vielä viimeisen kerran katsomaan ja koskettamaan. Tämän päivän jälkeenhän siihen ei olisi enää mahdollisuutta. Voin kyllä sanoa, että poika oli edelleen maailman suloisin. Vaikka jotain kuoleman jälkeisiä muutoksia olikin tapahtunut. Näin silti kaikkien niiden läpi vain sen meidän pienen pojan, jollainen hän oli juuri syntyessään. Miten sitä voikaan rakastaa näin paljon omaa lastaan, jota ei koskaan oppinut tuntemaan?

Nuku rauhassa pikkuinen. Äiti ja iskä rakastaa sinua!

Ennen ja jälkeen

Aika on jakautunut. Huomaan ajattelevani asioita niin, että on aika ennne tätä tapahtumaa ja aika tämän jälkeen. Jos muistelen jotain tapahtumaa, minkä olen kokenut silloin, kun olin vielä onnellisesti raskaana. Huomaan ajattelevani, että silloin, kun kaikki oli vielä hyvin. En sano sitä ääneen, mutta ajattelen niin.

Tuntuu, että aika poikamme kuoleman jälkeen on mennyt sumussa. En muista tarkkoja tapahtumia. Tiedän vain, että jonakin päivänä olen tehnyt jotain. En sen tarkemmin. En tiedä mikä viikonpäivä on menossa, ellen katso kalenteriin. Väsyttää ihan koko ajan. Haluaisin vain nukkua. Tämä voi johtua todella alhaisesta hemoglobiinistani. Mutta uskon, että surulla on myös osuutta asiaan. Ruokaa ei tee mieli. Saatan elää päivän pelkällä parilla leivällä, eikä silti ole nälkä. Ei tee mieli edes herkkuja. Mikä on mulle todella omituista.

Tänään käytiin valikoimassa kukat arkun päälle sekä kimppu joka lasketaan haudalle. Ajattelin, että se on vaikea tehtävä, mutta ei ollut. Meni yllättävän hyvin. Toisin, kuin muistopuheen kirjoittaminen. Se oli taas yksi ahdistavista kokemuksista. Kirjoittamisesta ei meinannut tulla mitään, kun kyyneleet vaan valuivat. Ei vanhempien pitäisi ikinä joutua hautaamaan omaa lastaan. Eikä kirjoittamaan hänelle viimeisiä sanoja, joita haluaa sanoa. Se vaan on väärin! Ei elämän pitäisi mennä näin.

Viimeinen automatka

Tänään käytiin siirtämässä poika sairaalalta kappeliin, jossa hänet siunataan. Emme halunneet pitää siunaustilaisuutta sairaalan kappelissa. Se ei tuntunut meidän mielestä oikealta. Saimme vielä viimeisen kerran nähdä poikamme. Hän oli niin levollisen näköinen. Ja tuntui todella omalta pojaltani. Taas kerran mulle tuli sellainen tunne, että pitää pyytää anteeksi. Tämä sama tunne oli koko sairaalassa olo ajan. Halusin vain pahoitella pojalle tapahtunutta ja pyytää anteeksi.

Matka sairaalalta kappelille meni hyvin. Ei kuunneltu radiota. Oltiin vaan hiljaa. Minä ajoin ja mieheni piti pojan arkkua sylissä. Ajatukset siitä, millainen matka tulisi olemaan oli aivan erilainen, kuin se todellisuudessa oli. Tietenkin itkin, mutta olo oli enemmänkin rauhallinen, kuin surullinen. Tiesin, että tämä on taas yksi askel lähemmäs sitä, että meidän poika saa rauhan sielulleen.

Kappelilla saimme viettää vielä hetken kolmisin. Minä, mieheni ja poikamme. Tällöin aika tuntui pysähtyvän. Ei ollut kiire minnekään. Saimme rauhassa sanoa viimeiset sanat. Kerroin pojalle rakastavani häntä. Näitä sanoja en ollut aikaisemmin hänelle sanonut. En tiedä miksi ne olivat päässeet unohtumaan. Ehkä sairaalassa ollessani olin vielä niin shokissa, että en osannut ajatella selkeästi. Tai tiennyt mitä sanoa.

Kotimatka kappelilta meni hiljaisissa tunnelmissa. Puhuttiin hiukan tulevista hautajaisista. Päässäni soi Johanna Kurkelan Ainutlaatuinen. Tämä biisi on soinut jo monta päivää päässäni. Kyseinen kappale ei ole lähelläkään sitä, mitä yleensä kuuntelen. Mutta nyt sen sanat ovat juurtuneet mieleeni. Tulen varmasti aina muistelemaan poikaamme, kun tuon biisin kuulen.

Yli viikko takana

Siitä on jo yli viikko aikaa, kun saimme tietää surulliset uutiset. Tämä viikko on mennyt todella sekavissa tunnelmissa. Välillä on ollut päiviä, mitkä tuntuu kestävän ikuisuuden. Varsinkin silloin, kun tulin sairaalasta kotiin. Ne pari seuraavaa päivää eivät meinanneet kulua ollenkaan. Ajattelin, että tätäkö tämä on. Kyttään vaan kelloa ja mietin millon pääsen nukkumaan. En osannut hirmuisen paljon surra. En ehkä ollut vielä sisäistänyt asiaa. Kaikkihan tapahtui niin nopeasti. Vain kahdessa vuorokaudessa saimme tietää, että vauvamme on kuollut, synnytin hänet ja sanoin hyvästit. Itkin unissani. Aina aamuisin silmät olivat todella turvonneet. En meinannut nähdä eteeni, kun heräsin.

Näin yli viikko tapahtuman jälkeen alkaa olo olla hiukan erilainen. Nyt suren menetystä päivisin ja selvästikin en enää öisin itke. Suru on jo hiukan muuttanut muotoaan. Tai ehkä nyt vasta olen ruvennut oikeasti tekemään surutyötä. Edelleenkin mielessä pyörii kysymys miksi näin kävi meille? Mikä tarkoitus tällä on? Pelottaa kulkea kaupungilla. Mitä, jos joku sellainen tulee vastaan kuka ei tiedä tapahtuneesta. En halua selitellä kenellekkään kuinka meille on käynyt. En ole siihen vielä valmis.

Kun maailma kääntyy

Menin normaalisti äitiysneuvolaan (rv34+4). Neuvolassa mitattiin verenpaineet, paino, katsottiin sokerit ja sf-mitta. Kaikki oli kunnossa. Pissakin oli puhdas. Neuvolatäti kyseli kuinka vauva on liikkunut. Sanoin, että omasta mielestäni hiukan vähemmän, kuin yleensä. Siitä ei oltu huolissaan. Sitten, tuli aika kun ruvettiin kuuntelemaan sydänääniä. Ääniä ei kuulunut vaikka kuinka neukkutäti niitä yritti saada kuuluviin. Kyseli myös samalla onko vauva tänään liikkunut. Sanoin, että en ole varma. Voi olla, että ei ole. En ollut laittanut liikkeitä läheskään päivittäin muistiin, kun touhuan päivät esikoisen kanssa. Tämän jälkeen neukkutäti lähti hakemaan toista tätiä huoneeseen. Ja myös uutta doppleria. Toinenkin täti yritti kuunnella sydänääniä, mutta mitään ei kuulunut. Sanoivat, että laittavat mulle lähetteen äitipolille ja mun olis mentävä sinne mahdollisimman nopeasti. Tässä vaiheessa omat huolet nousivat pintaan. Kysyinkin neukkutädiltä, et onko vauva hengissä. En saanut siihen minkäänlaista vastausta.

Kun pääsin neuvolasta ulos soitin heti miehelleni. Kerroin, että on mentävä äitipolille, että vauvalla ei ole kaikki hyvin. Sanoi lähtevänsä heti töistä muo hakemaan. Kotona otin vielä pari palaa suklaata ja toivoin, että vauva rupeaisi liikkumaan. Liikkeitä ei kuitenkaan tuntunut. Autossa istuessamme sanoin, että ei ole mihinkään kiire. Vauva, jos on kuollut niin sitä ei voi enää pelastaa. Tähän emme kuitenkaan halunneet kumpikaan uskoa.

Äitipolille jouduin menemään yksin. Mies lähti viemään esikoista hoitoon ja odottamaan mikä on tuomio vauvan suhteen. Polilla pääsin melkein heti ultraan. Ultrassa oli 3 ihmistä mun lisäksi. Kaikki katsoivat ruutua vakavina. Jonkun aikaa ultrattuaan lääkäri sanoi maailman kamalimmat sanat: "Valitettavasti sykettä ei ole". Tuossa vaiheessakaan en halunnut uskoa, että se on oikeasti totta. Siirryttiin ultrahuoneesta toiseen, jossa kätilö sanoi, että voin soittaa, jos haluan. Soitin heti miehelleni ja kerroin ikävät uutiset. Sen ääneen sanominen oli aivan kamalaa. Silloin padot aukesivat.

Jäin siitä suoraan synnärille. Ja synnytyssaliin. Mies tuli heti tuekseni, kun oli vienyt esikoisen hoitoon. Synnytystä ruvettiin käynnistämään saman päivän aikana. Kuitenkaan mitään ei sinä päivänä tapahtunut niin jäin sairaalaan yöksi.

Seuraavana päivänä laitettiin vielä yksi palanen tablettia kohdun suulle, että saataisiin synnytys käynnistymään. Se sai aikaan jo vähän säännöllisiä supistuksia, jotka olivat jo hiukan kivuliaitakin. Kuitenkaan nämä supistukset eivät saaneet kamalasti alakerrassa aikaseksi. Tämän jälkeen lääkäri päätti, että käynnistystä on nyt yritetty jo niin kauan, että puhkaistaan kalvot. Kalvojen puhkaisun jälkeen alkoikin tapahtua. Supistukset tulivat säännöllisinä ja kivuliaina. Noin 2.5h kalvojen puhkaisun jälkeen olin jo todella kipeä. Eikä ilokaasu kivunlievityksenä enää riittänyt. Pyysin jotain vahvempaa ja epiduraali laitettiin tilaukseen. Ihana anestesialääkäri tulikin todella nopeasti paikalle. Saatiin laitettua pintapuudutus selkään, jonka jälkeen tuli taas supistus. Tämä supistus oli kuitenkin erilainen. Mulla oli pakottava tarve ponnistaa. Ja tätä tarvetta en pystynyt estelemään. Epiduraalin laittaminen jätettiin siihen ja kolmannella ponnistuksella syntyi meidän pieni enkeli poikamme. Niin ihanana ja omana. Vaikka olikin jo kuollut. Poika painoi 2170g ja oli 36.5cm pitkä. Hirmuisesti oli pojalla tukkaa. Paljon enemmän, kuin esikoisella.

Sain pojan heti viereeni. Ensin olin ajatellut, että haluan pitää poikaa vasta, kun hänet on pesty ja kapaloitu. Mutta, kun näin pojan en voinut olla ottamatta häntä viereeni. Niin ihana hän oli. Saatiin olla pojan kanssa noin 2 tuntia ja hyvästellä hänet. Otettiin paljon valokuvia. Saatiin jalan ja käden jäljet sekä hiussuortuva muistoksi.