Olen ollut alkuviikon onnellinen. Ihan oikeasti onnellinen. Enkä edes tiedä mistä onnellisuuteni johtui. Samalla tuo tunne tuntui hyvältä, että pahalta. Ja niin väärältä! En saa olla onnellinen. Olen vasta haudannut oman lapseni. Miten voin olla onnellinen? Mitä onnellista elämässäni muka on? Oikeasti on paljonkin asioita, joista voin olla onnellinen. Meillä kuitenkin on kaksi lasta, vaikka toinen ei olekaan meidän keskuudessamme. Tuon olen nyt jo sisäistänyt. Olen kahden lapsen äiti. Joku ei saa ikinä olla yhdenkään lapsen äiti vaikka kuinka haluaisi. Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että olen saanut kantaa kahta lasta sisälläni ja synnyttää heidät.
En tunne olevani katkera vaikka olemme menettäneet poikamme. Se on osa elämäämme. Valitettavasti.
Tietenkin toivon edelleen, että kaikki olisi mennyt toisin. Meillä olisi jo 3kk ikäinen poika. Arki olisi aivan erilaista, kuin se on nyt. Välillä tunnen suurta vääryyttä esikoistamme kohtaan. Hän ei pääse tutustumaan veljeensä. Hän ei tule saamaan mitään konkreettista muistoa veljestään. Pystyy vain katselemaan valokuvia hänestä. Toivottavasti vielä saadaan esikoiselle toinen sisarus. Se on tällä hetkellä suurin toiveeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! En julkaise asiattomia kommentteja.