Kuolemaa

Olen lähi päivinä huomannut kuinka vähän mulla on oikeita ystäviä. Niitä on tällä hetkellä tasan yksi, vain yksi ainoa. Olen hänestä oikein onnellinen. Ei ihminen ehkä tarttekaan kuin yhden oikean ystävän. Mutta tuon yhden ystävän lisäksi minulla ei ole montaa kaveria. Vain pari harvaa. Niitäkin  näen keskimääri  2 kertaa vuodessa. Eniten vietän aikaa siskoni kanssa. Eikä me hänenkään kanssa nähdä päivittäin. Vain viikon loppuisin ja joskus viikolla. Kuinka yksinäinen ihminen voikaan olla. Minne on hävinnyt ne lapsuuden ajan ystävät. Kaikki ovat kadonneet jonnekin. Tämä on tapahntunut jo ennnen pojan kuolemaa. Myös selvästi yksi kavereistani välttelee minua. En tiedä olenko jotenkin häntä loukannut vai onko kohtaamiseni liian haastavaa. Tämä asia vaivaa minua hiukan. En ole kehdannut häneltä kysyä mikä on vinossa. Ja voihan olla, että otan sen nyt vain itseeni liikaa. Ehkä vika ei edes ole minussa. Mutta tällä hetkellä elän liikaa omassa maailmassani. Oman pienen kuoreni sisällä, jossa on jotenkin edes mahdollista hengittää.

Olen myös lukenut monesta eri paikasta juttuja siitä, kuinka kuolema on Suomessa tabu. Siitä ei kukaan puhu vaikka se on yksi maailman luonnollisimmista asioista. Miksi näin on? Miksi siitä on vaikea puhua? Ja varsinkin lapsen kuolemasta. Siitä ei kukaan halua puhua. Tämä tuli hyvin selväksi pojan kuoleman jälkeen. Moni rupesin vasta silloin puhumaan, että tietää jonkun kenellä on kanssa kuollut lapsi. Tai hänelle itselleen on käynyt kanssa näin. Miksi vasta silloin asioista ruvetaan juttelemaan? Välillä en voi ymmärtää tätä meidän salailu kulttuuria. Kyllä vaikeista asioista pitäisi myös puhua. Olen pohtinut miten kuoleman saa meidän perheessä arkiseksi asiaksi. Osaksi kuoleman pelkoon auttaa tieto siitä, että poika on meitä vastassa ku se päivä koittaa. Silti se vähän pelottaa. Eihän kukaan tiedä mitä silloin oikeasti tapahtuu, kun täältä maan päältä poistumme.

Myöskään vanhusten kuolema ei enää hetkauta minua millään tavalla. Sehän on niin luonnollista, että ihminen elää vanhaksi ja kuolee. Näin se menee. Kun on oman lapsen menettänyt ei enää tunne niin hirveää vääryyttä siitä, että joku vanhempi ihminen kuolee. Ainoa vääryys tässä maailmassa on se, että vahemmat joutuvat hautaamaan omia lapsiaan!

Hautajaiset onkin toinen asia. Ajeltiin lauanataina hautausmaan ohi ja siellä oli hautajaiset. Heti alkoi sydämestäni puristaa. Tuli mieleen pojan hautajaiset. Sekä se puristavan tukahduttava tunne mikä minulla siellä oli. Rupeaa itkettämään pelkkä ajatuskin niistä. Mitenköhän selviän hautajaisista tästä eteenpäin? Olen aina itkenyt hautajaisissa niin kuin siellä kuuluukin itkeä. Mutta onko seuraavat hautajaiset painajaismaiset? Tulenko melkein tukehtumaan itkuun niin, kuin pojan hautajaisissa? Elänkö pojan hautajaiset uudestaan tuolloin? Tässä taas huomaa tämän minun luonteeni. Murehdin hirveästi asioita etukäteen. Meillä ei ole tällä hetkellä tiedossakaan hautajaisia, mutta silti murehdin jo sitä miten selviän niistä.