Edellisen kirjoituksen onnellisuus on poissa. Tilalla on ahdistava tunne. Tuo ahdistus tuntuu siltä, kuin joku yrittäisi kuristaa minua. Kurkkua puristaa todella kovin. Olen romahtamispisteessä. Haluaisin vain itkeä ja itkeä. Mutta se ei onnistu! Elämä tuntuu taas todella epäreilulta ja väärältä. Miksi meidän pojan sijasta haudassa en makaa minä? Miksi viattoman vauvan piti kuolla?
Viime päivinä olen ajatellut paljon poikaa. Todella paljon. Olen ajatellut myös sitä millainen vauva hän olisi. Tätä en ole ennen ajatellut. Nuo ajatukset ovat ennen pysyneet poissa. Olen myös miettinyt sitä, mitä olen menettänyt. Mitä en saanut pojan kanssa kokea. Selvästi suru on ottanut taas vallan itseleen. Välillä tuntuu, että en kestä tätä! Mutta pakko se on kestää. Nämä kortit on mulle jaettu ja niiden kanssa on elettävä. Halusin tai en.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! En julkaise asiattomia kommentteja.