Yksinäistä

Miksi taas tuntuu siltä, että tämä on kaikille muille niin paljon helpompaa kuin minulle? Suru tuntuu erittäin raskaalta kantaa. En selviä näistä päivistä! Itkettää ihan koko ajan. En jaksa keskustella mistään. Olen miettinyt pitäisikö soittaa psykologille ja pyytää aikasempaa aikaa. Tuntuu, että en selviä tästä yksin. Mulla ei ole voimia tämän surun käsittelyyn. Tämä suru on liian iso ja voimakas! Se vie mut kokonaan mukanaan.

Miksi mulle on niin vaikeaa ottaa tuo puhelin käteen ja soittaa. Monta kertaa olen tämänkin kuun aikan miettinyt, että nyt tarvitsen ystävää. Mutta en saa soitettua! Tai edes pyydettyä, että lähdetään käymään jossain. En halua kaataa tätä omaa tuskaani ystävieni harteille. Vaikka tiedän, että se voisi helpottaa omaa oloani. Kun oma olo on näin huono ei halua siitä edes osaa jakaa lähimmäisille. En halua, että muillakin on yhtä huono olo, kuin itselläni. Tai edes palaa tästä. En halua rasittaa muita omilla murheillani. Musta tuntuu muutenkin, että olen todella huonoa seuraa. Tai ehkä en huonoa, mutta masentavaa. Voinko enää koskaan iloita mistään?

Maanantaina oli hyvä päivä. Ensimmäinen oikeasti hyvä päivä. Olin koko päivän hyvällä tuulella ja oikeaasti onnellinen. En itkenyt kertaakaan. Vaikka poikaa useasti tuonkin päivän aikana mietin, ei se saanut minua kyyneliin. Ehkä vain hiukan haikeaksi. Oma pikku enkelini. <3

Tuntuu, että tuon hyvän maanantain takia mulla on nyt entistä huonompi olo. Ehkä kannattais oikeasti ottaa puhelin käteen ja soittaa psykologille. Mutta se soittaminen on edellenkin niin vaikeaa. En halua olla heikko ja myöntää, että en jaksa!

Kuinka mies suree?

Ajattelin, että kirjoitan oman näkemykseni siitä, kuinka mies suree. Tämä ei varmaankaan pidä paikkaansa (ainakaan kokonaan), mutta näin asian näen.

Mies suri varmasti eniten pojan menettämistä jo silloin, kun poika oli vielä kohdussani. Itki yksin kotona, kun olin sairaalassa. Myös sairaalassa ollessaan itki aika paljon. Surtiin kummatkin paljon etukäteen pojan menetystä. Miehen tuskaa pojan synnyttyä kuvaa myös se, että hän ei voinut katsoa, kun poika syntyi. Sanoi laittaneensa silmät kiinni. Oli myös omien sanojensa mukaan noussut tuskanhiki otsalle. Minähän en siis tätä nähnyt, kun keskityin ponnistamiseen. Mies leikkasi pojan napanuoran. Tämä oli meidän kummankin toive. Mies oli myös sen verran shokissa pojan synnyttyä, että ei olisi muistanut koko napanuoran leikkaamista ellen olisi sitä kätilöltä kysynyt. Paljon ei kyyneleitä vuodattanut silloin, kun poika oli meidän kanssa synnytyssalissa. Mieheni keskittyi pojan kuvaamiseen aina sillä välillä, kun hän ei ollut mieheni sylissä. Pojan jättäminen synnytyssaliin sieltä lähdettyämme oli selvästi miehelle kovempi paikka, kuin minulle. Hän sanoi heti, kun päästiin osastolle, että tuntuu pahalta, kun poika jäi yksin sinne huoneeseen siihen pahvilaatikkoon.

Kun pääsin sairaalasta kotiin itkettiin miehen kanssa vuorotellen. Tuntui, että suremme yhdessä. Olemme yhtä. Kuitenkin aika pian miehen itkut alkoivat vähentyä. Hän rupesi keskittymään enemmän minun tukemiseen. Hautajaisissakin hän tuki enemmän minua, kuin suri poikaamme.

Pian hautajaisten jälkeen mies palasi töihin. Töissä oli kuulema helppo olla. Sai ajatella jotain muuta, kuin menetettyä poikaa. Mieheni ei ole ikinä ottanut poikaa puheeksi itse. Hänelle näyttää olevan helpompaa olla puhumatta pojasta. Kuitenkin hänelle on tärkeää, että käymme sunnuntaisin haudalla. Siitä ei luisteta. Näin hän haluaa varmaan omalta osaltaan varmistaa, että poika pysyy elämässämme mukana.

Enää mies ei itke. En ole nähnyt hänen itkevän enää moneen viikkoon. Mies suree niin eri tavalla, kuin minä. Välillä mietin sureeko mies enää ollenkaan? Onko hän päässyt jo tämän surun yli?

Sitä ja tätä

Ylihuomenna pääsen taas psykologin kanssa juttelemaan. Ihanaa! Saa taas tunnin jauhaa pojan kuolemasta. Välillä tuntuu, että kamala ahdistus on helpottanut. Mutta yleensä heti tuon jälkeen se palaa takaisin. Yksin ollessani suru saa mielettömät mittasuhteet. Kaikki päivän aikana koetut ahdistukset purkautuvat tuolloin. Hirmuisen paljon päivän aikana tulee hetkiä, jolloin pidättelen itkua. Voi sanoa, että keskimäärin 2 tunnin välein olen jossain sellaisessa tilanteessa, että itku meinaa tulla. Suru tulee todellakin aaltoina. Voi olla vähän aikaa ihan hyvä olo, mutta sitten se suru taas puskee itseään läpi. Edelleen itken yksin. En pysty itkemään muiden edessä. Se tuntuu niin hölmöltä.

Kertasin eilen tunteita pojan hautajaisissa. Tuntui aika raskaalta käydä niitä tunteita uudestaan läpi. Mutta samalla tuo läpikäyminen tuntui myös hyvältä. En ole hautajaisten jälkeen kertaakaan käynyt niitä samoja tunteita uudestaan läpi. Pitää perjantaina ottaa psykologin kanssa käsittelyyn synnytys sekä nuo hautajaiset. Synnyksestä haluan myös puhua. Se oli niin raju loppua kohden, että olin sen jälkeen todella hämmentynyt. Ehkä jopa pienessä shokissa. Kuitenkaan siitä ei ole jäänyt mitään hampaankoloon. Haluan vain puhua sen vielä kerran läpi. Sitähän ei sairaalassa mun kanssa kunnolla läpi käyty.

Mulle on iskenyt aiiiiivan mieletön vauvakuume! Haluan olla raskaan! Siis raskaan! Mitä ihmettä? Vielä pari kuukautta sitten, en tykännyt raskaanaolosta ollenkaan. Nyt jo kaipaan sitä aikaa. En olisi ihan heti uskonut, että kaipaan raskaanaoloa. Hui! Hauan synnyttämään. Haluan kuulla vauvan parkaisun. Sitä kaipaan kaikkein eniten. Vauvan itkua. Oman vauvan itkua. Ehkä vielä joskus saan sen kokea. Ainakin toiveissa olisi.

Ahdistavaa

Saanko surra niin kauan, kuin haluan? Välillä tuntuu, että en. En nykyään uskalla enää edes itkeä oman mieheni nähden. Hänelle asia tuntuu olevan jo liiankin helppo. Itselleni pojan menetys ei ole vielä ollenkaan helppo aihe. Pidättelen kyyneleitä niin pitkään ennen, kuin olen yksin. Yksin on helppo itkeä. Tällä hetkellä tuntuu, että psykologin luona on ainoa paikka missä saan luvan kanssa surra poikaamme. Haudalla käyminenkin tuntuu raskaalta. Haluan mennä sinne, mutta siellä tulee ahdistava olo. Rupesi tulemaan heti tuon jälkeen, kun saatiin tietää, että pojassa ei ollut mitään vikaa. En voi olla ajattelematta miksi hän sitten kuoli? Surukin tuntuu niin ahdistavalta! Miten tästä voi ikinä selvitä?

Miksi minun pitää olla vahva? Aikaa ei ole mennyt vielä paljoakaan, kun poika laskettiin hautaan. Olen ehkä vahvan näköinen ulkoa päin. Sisälläni itken. Sydämeni itkee ikävää poikaa kohtaan. <3 Tuntuu, että kaikki ympärilläni olettaa minun olevan jo suruni surrut. Näin ei kuitenkaan ole. Ei lähelläkään.

Tunteiden kirjoa

Olen elänyt pojan kuolemasta asti tunteetonta elämää. Mikää ei enää tuntunut miltään. Mikään ei hetkauttanut minua. Tuntui, ettei millään ole enää mitään väliä. Sain kuulla jopa toisen suru-uutisen vähän poikamme kuoleman jälkeen. Normaalisti tuon uutisen kuultuani olisin purskahtanut itkuun. Nyt niin ei käynyt. Totesin vaan kylmästi "aijaa". Asia ei tuon enempää minua liikuttanut. En tuntenut niitä surun tunteita mitä minun olisi pitänyt tuntea.

Olen aina ollut sellainen, joka itkee silloin kun muutkin itkevät. Ja moni ohjelma on saanut minut kyyneliin. Pojan kuoleman jälkeen en ole itkenyt kuin yhdessä ohjelmassa. Sekin oli ohjelma, jossa pariskunta synnytti terveen lapsen. Enkä silloin itkenyt ilosta. Päinvastoin. Itkin surua omaa poikaamme kohtaan. Tänään kuitenkin katsoin ohjelmaa pomo piilossa. Siinä yksi yrityksen työntekijä kertoi hänen syövästään. Tuo tarina sai minut kyyneliin. Olin iloinen tuosta reaktiostani. Alan vihdoin tuntemaan myötätuntoa muita ihmisiä kohtaan. En ole enää tunteeton! Muutenkin pari päivää on mennyt hyvällä mielellä. Jopa yhden päivän olen ollut kokonaan itkemättä. Vähän tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että en ollut itkenyt koko päivänä. Mutta onneksi tuo ajatus ei jäänyt pitkäksi aikaa muhimaan. Tällä hetkellä on sellainen olo, että kyllä tästä selvitään. Muutkin on selvinneet. Luotto elämään on alkanut palautumaan. 

Kuitenkaan suuri ikävä poikaa kohtaan ei ole hävinnyt minnekään. Se kulkee mukana edelleen. Tälläkin hetkellä, kun poikaa ajattelen nousee kyyneleet väkinsinkin silmiin. Voi, kun saisin vielä pienen hetken pitää häntä sylissään. Tuntea hänen ihonsa. Haistaa hänen tuoksunsa. Mutta se ei valitettavasti ole enää mahdollista.

Vastaukset

Tänään oli jälkitarkastus. Siellä käytiin myös läpi pojan ruumiinavausraportti ja testitulokset. Mitään syytä ei löytynyt miksi poikamme oli kuollut. Kaikki oli kunnossa. Meidän poika oli terve, ei viitteitä mistään mikä olisi voinut aiheuttaa poikamme kuoleman. Eli meille kävi kohdun sisäinen kätkytkuolema.

Tuntuu niin väärältä! Miten voi olla mahdollista, että meidän täysin terve poika voi noin vain kuolla? Ei tuollaista käsitä. Miten sellaista voi edes tapahtua? Tämähän oli siis juuri se vaihtoehto mitä itse pidin kaikkein parhaimpana. Nyt tiedän, että en ole voinut itse millään tavalla vaikuttaa pojan kuolemaan. Niin vain kävi. Eikä sitä olisi voitu estää. Helpottava tieto oli myös se, että poika ei ollut kärsinyt kuollessaan. Eli kuolema oli tullut nopeasti. Nyt on kaikki viralliset asiat hoidettu poikaan liittyen. Suru kuitenkaan ei ole mihinkään hävinnyt. Se on edelleen todella vahvasti läsnä. Poikaa on niin kova ikävä! Meidän täydellinen enkelimme!

LA

Hirveä olo! Tänään on se maaginen päivä. Laskettuaika olisi ollut tänään. Koko päivän on ollut todella masentunut olo. Mikään ei kiinnosta. Kello ei liiku. Ajattelen, jos kaikki olisi mennyt hyvin meillä saattaisi olla oma nyytti kotona. Esikoinen, kun syntyi vajaa viikkoa ennen laskettua-aikaa. Tai ainakin olisin hyvin tuhdissa kunnossa tällä hetkellä. Onneksi nyt on enää pari tuntia tätä päivää jäljellä. Sitten alkaa huominen, jolla ei ole mitään ihmeellistä arvoa. Vain tavallinen sunnuntai.

Taas iltaa kohden itsesyytökset ovat alkaneet nostaa päätään. Miksi en toiminut silloin, kun epäilytti onko kaikki ok? Olenko itse tappanut oman lapseni? Miten ikinä kuvittelin, että näin ei voi meille tapahtua? Olisko lopputulos toinen, jos edellisellä viikolla olisin käynyt synnärillä näytillä? Viimeinen kysymys on kaikkein ahdistavin! Varsinkin, kun siihen en koskaan tule saamaan vastausta. Psykologi sanoi, että itsesyytökset ovat turhia. Hän oli lukenut potilastietojani ja omien sanojensa mukaan ei keksinyt mitään mitä olisin voinut tehdä toisin. Tai mitään millä itse olisin vaikuttanut vauvan kuolemaan. Olihan edellisellä kerralla (2 viikkoa aikaisemmin) kaikki ollut neuvolassa vielä hyvin. Tälläiset ajatukset aiheuttavat vain lisää stressiä jo muutenkin stressaavaan tilanteeseen. Mutta en voi niille mitään. Ne tulevat väkisin mieleeni. Enkä saa niitä sieltä pois!

Katkerako?

Raskaana olevat naiset eivät ole saaneet minussa mitään ihmeellisiä tunteita aikaiseksi. Kuitenkin tänään kaupassa ne saivat vilunväreitä aikaiseksi. Aina, kun tuli raskaana oleva nainen vastaan niin koko kropassani meni ihan, kuin sähköisku. Kavahdin joka kerta, kun kohtasin pyöreää vatsaa kantavan naisen. Tuntui, että koko kauppa oli täynnä raskaana olevia. Niitä oli ihan hirmuisesti liikkeellä. Kaikki olivat lähteneet juuri siihen aikaan kauppaan. Halusin vain liueta paikalta pois. En halunnut jäädä katsomaan niitä ihania pyöreitä mahoja. Voisihan minulla itsellänikin vielä olla sellainen, jos kaikki olis mennyt toisin.

En kuitenkaan tuntenut mitään surun tunteita. Ehkä tämä fyysinen reaktioni noita naisia kohtaan oli osoitus pienestä kateudesta. Hellähän kaikki näytti olevan oikein mallikkaasti. Vauvat turvallisesti kohdun sisällä. Ja ennen kaikkea elossa. He saavat kokea sen ihanan rääkäisyn, kun vauva syntyy. Sen mitä me emme ikinä kuulleet poikamme kohdalla. Tietenkään en voi tietää sitä, onko heidän raskautensa mennyt hyvin. Enkä sitä, onko heidän vauvoillaan kaikki hyvin. Enkä sitä, päättyykö heidän raskautensa onnellisesti. Hyvinhän heillekin voi käydä sama mikä meille kävi. Emme mekään sitä etukäteen tienneet. Emmekä osanneet edes kuvitella, että me joudumme kokemaan kohtukuoleman. Sitä tuskin kukaan osaa kuvitella, että tämä omalle kohdalle osuisi. "Eihän meille voi niin käydä.". Näin minäkin joskus ajattelin. Ja silti niin kuitenkin kävi. 

Alanko katkeroitua? Ehkä hiukan. Vaikka kuinka olen yrittänyt olla niin, ettei minusta tulisi katkeraa. Silti tuo tunne nostaa päätään. Kuuluu kuulema luonnolliseen suruprosessiin olla hiukan katkera. Siihen tunteeseen ei vaan saa jäädä liian kauaksi aikaa makaamaan. Tuo tunne tuo vaan lisää stressiä jo muutenkin stressaavaan tilanteeseen. Mutta tällä hetkellä tuo tunne on läsnä. Sitä en tiedä kuinka kauan. Ehkä siihen asti, kun olen taas uudelleen raskaana. Tai ehkä siihen asti, kun saan sen elävän vauvan syliini. Kaikki on vain arvailuja. Mutta tuosta tunteesta haluan eroon!

Haikeaa

Tänään on ollut todella haikea olo. Siivosin vihdoin lakastuneet kukat pöydiltä pois. Ne olivatkin jo todella kuihtuneita. Tuo homma olisi pitänyt tehdä jo viime viikolla. En vaan ole saanut aikaiseksi. Adresseja ja osanotto kortteja en vielä siivonnnut. Ne saavat olla tuossa pöydällä niin kauan ennen, kuin saadaan pojasta siihen kunnollinen kuva. Haluan, että esillä on edes jotain mikä muistuttaa pojan olemassa olosta. Tuntuu, jos siivoisin kaikki nuo pois, siivoaisin myös pojan pois elämästämme. Näinhän ei tietenkään ole. Mutta siltä musta tuntuu.

Monta kertaa tämän päivän aikana olen ehtinyt jo käymään pohjalla. Vaikka kello on vasta vähän yli puolen päivän. Tekee koko ajan mieli vain itkeä. Ikävä on tänään taas todella kova. Huominen psykologin tapaaminen tulee aivan oikeaan aikaan. Ehkä sen jälkeen taas helpottaa vähäksi aikaa.

Unia

Olen ruvennyt näkemään tapahtuneesta unia. Tuossa pari viikkoa sitten mietin, että eipä ole vielä uniin nämä tapahtumat tulleet. Yleensä mulla tulee todella helposti uniin kaikki erilaiset tapahtumat. Varsinkin silloin, jos odotan jotain oikein innolla. Tai on tapahtunut jotain oikein kamalaa. Jopa joistain ohjelmistakin tulee mun uniin asioita.

Nämä unet tapahtuneesta eivät ole ahdistavia. Enemmänkin niissä on hämmentynyt tunnelma. Vain kerran olen nähnyt unta pojasta. Siinä unessa poika oli jo hiukan vanhempi, ehkä 3-vuotias. Oltiin mun miehen kanssa ruumishuoneella, jossa poika makasi pöydällä kuolleena. Hän kuitenkin heräsi siitä ja alkoi jutella mieheni kanssa. Itse vain seurasin hämmentyneenä sivusta keskustelua. En kuitenkaan kuullut mitään, mistä he puhuivat. Enkä myöskään kuullut pojan ääntä.

Toisessa unessa menin synnärille kovien kohtukipujen takia. Siellä kätilö (se sama joka hoiti pojan synnytyksen) oli sitä mieltä, että synnytys tulee käynnistää. Mä mietin omassa päässäni, että enhän mä ole vasta kun 15. viikolla raskaana. Enkä ole vielä edes tuntenut vauvan liikkeitä. En kuitenkaan sanonut tätä ääneen kätilölle. Kätilö, kun lähti hakemaan lääkäriä (sitä samaa, jolta kuulimme suru-uutisen) niin silloin älysin, että enhän mä edes ole raskaana. Mähän olen 4 viikkoa sitten synnyttänyt.

Mistäköhän nuokin unet tulevat? Tällä kertaa tälläinen erilainen kirjoitus.

1kk

Tänään poika on 1kk ikäinen. Hirmuisesti on tuohon kuukauteen mahtunut tunteita. On ollut ylitepääsemätöntä surua ja hiukan hyviäkin päiviä. En voi uskoa, että siitä on jo noin kauan aikaa, kun olimme synnärillä. Tuntuu siltä, kun se olisi tapahtunut vasta eilen.

Suru on jo kuukauden aikana muuttanut muotoaan. Se ei ole enää läheskään päivittäin ylitsepääsemättömän kamalaa. Vielä ei kuitenkaan ole ollut yhtään päivää, jolloin en olisi itkenyt ikävääni poikaa kohtaan. Tämä ikävä tuskin koskaan häviää.

Edelleenkin ajattelen poikaa joka päivä. Voin sanoa, että melkein joka hetki hän on ajatuksissa. En kuitenkaan ajattele sitä, miltä hän näyttäisi nyt tai olisiko hän jo syntynyt. Muistelen sitä hetkeä, kun sain olla pojan kanssa. Vaikka se hetki oli erittäin lyhyt on se tällä hetkellä rakkain muistoni. Kumpa en ikinä hukkaisi tuota ihanaa muistoa. <3

Tänään viemme pojan haudalle kukkia ja pienen lahjan. Tänään on hänen päivänsä, vaikka hän ei olekaan täällä meidän kanssa sitä viettämässä.

Elokuu

Tämä on se kuukausi, kun meidän perheen piti kokea se ihana onni uudesta vauvasta. Tätä kuukautta on odotettu sieltä joulukuulta asti, kun tein positiivisen raskaustestin. Miksi se onni vietiin meiltä pois? Kuukauden vaihtuminen herättää ahdistavia tunteita. Kahden viikon päästä meillä olisi voinut ollut pieni vauva, jos kaikki olisi mennyt niin, kuin niiden olisi pitänyt mennä. Inhottaa.. Suorastaan pistää vihaksi. Haluan oman poikani takaisin. Haluan hänet vielä turvallisesti kohtuni sisään. Odottamaan vielä viikon verran, jotta voi syntyä terveenä ja ennen kaikkea elävänä tähän maailmaan. Itkettää! Miksi meidän poika on haudassa? Haluan hänet pois sieltä! Tänään on selvästi huono päivä. Koko päivän on vain itkettänyt. Ikävä tuntuu taas ylitsepääsemättömältä.