Tunteiden kirjoa

Olen elänyt pojan kuolemasta asti tunteetonta elämää. Mikää ei enää tuntunut miltään. Mikään ei hetkauttanut minua. Tuntui, ettei millään ole enää mitään väliä. Sain kuulla jopa toisen suru-uutisen vähän poikamme kuoleman jälkeen. Normaalisti tuon uutisen kuultuani olisin purskahtanut itkuun. Nyt niin ei käynyt. Totesin vaan kylmästi "aijaa". Asia ei tuon enempää minua liikuttanut. En tuntenut niitä surun tunteita mitä minun olisi pitänyt tuntea.

Olen aina ollut sellainen, joka itkee silloin kun muutkin itkevät. Ja moni ohjelma on saanut minut kyyneliin. Pojan kuoleman jälkeen en ole itkenyt kuin yhdessä ohjelmassa. Sekin oli ohjelma, jossa pariskunta synnytti terveen lapsen. Enkä silloin itkenyt ilosta. Päinvastoin. Itkin surua omaa poikaamme kohtaan. Tänään kuitenkin katsoin ohjelmaa pomo piilossa. Siinä yksi yrityksen työntekijä kertoi hänen syövästään. Tuo tarina sai minut kyyneliin. Olin iloinen tuosta reaktiostani. Alan vihdoin tuntemaan myötätuntoa muita ihmisiä kohtaan. En ole enää tunteeton! Muutenkin pari päivää on mennyt hyvällä mielellä. Jopa yhden päivän olen ollut kokonaan itkemättä. Vähän tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että en ollut itkenyt koko päivänä. Mutta onneksi tuo ajatus ei jäänyt pitkäksi aikaa muhimaan. Tällä hetkellä on sellainen olo, että kyllä tästä selvitään. Muutkin on selvinneet. Luotto elämään on alkanut palautumaan. 

Kuitenkaan suuri ikävä poikaa kohtaan ei ole hävinnyt minnekään. Se kulkee mukana edelleen. Tälläkin hetkellä, kun poikaa ajattelen nousee kyyneleet väkinsinkin silmiin. Voi, kun saisin vielä pienen hetken pitää häntä sylissään. Tuntea hänen ihonsa. Haistaa hänen tuoksunsa. Mutta se ei valitettavasti ole enää mahdollista.