Miksi taas tuntuu siltä, että tämä on kaikille muille niin paljon helpompaa kuin minulle? Suru tuntuu erittäin raskaalta kantaa. En selviä näistä päivistä! Itkettää ihan koko ajan. En jaksa keskustella mistään. Olen miettinyt pitäisikö soittaa psykologille ja pyytää aikasempaa aikaa. Tuntuu, että en selviä tästä yksin. Mulla ei ole voimia tämän surun käsittelyyn. Tämä suru on liian iso ja voimakas! Se vie mut kokonaan mukanaan.
Miksi mulle on niin vaikeaa ottaa tuo puhelin käteen ja soittaa. Monta kertaa olen tämänkin kuun aikan miettinyt, että nyt tarvitsen ystävää. Mutta en saa soitettua! Tai edes pyydettyä, että lähdetään käymään jossain. En halua kaataa tätä omaa tuskaani ystävieni harteille. Vaikka tiedän, että se voisi helpottaa omaa oloani. Kun oma olo on näin huono ei halua siitä edes osaa jakaa lähimmäisille. En halua, että muillakin on yhtä huono olo, kuin itselläni. Tai edes palaa tästä. En halua rasittaa muita omilla murheillani. Musta tuntuu muutenkin, että olen todella huonoa seuraa. Tai ehkä en huonoa, mutta masentavaa. Voinko enää koskaan iloita mistään?
Maanantaina oli hyvä päivä. Ensimmäinen oikeasti hyvä päivä. Olin koko päivän hyvällä tuulella ja oikeaasti onnellinen. En itkenyt kertaakaan. Vaikka poikaa useasti tuonkin päivän aikana mietin, ei se saanut minua kyyneliin. Ehkä vain hiukan haikeaksi. Oma pikku enkelini. <3
Tuntuu, että tuon hyvän maanantain takia mulla on nyt entistä huonompi olo. Ehkä kannattais oikeasti ottaa puhelin käteen ja soittaa psykologille. Mutta se soittaminen on edellenkin niin vaikeaa. En halua olla heikko ja myöntää, että en jaksa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! En julkaise asiattomia kommentteja.