Ylihuomenna pääsen taas psykologin kanssa juttelemaan. Ihanaa! Saa taas tunnin jauhaa pojan kuolemasta. Välillä tuntuu, että kamala ahdistus on helpottanut. Mutta yleensä heti tuon jälkeen se palaa takaisin. Yksin ollessani suru saa mielettömät mittasuhteet. Kaikki päivän aikana koetut ahdistukset purkautuvat tuolloin. Hirmuisen paljon päivän aikana tulee hetkiä, jolloin pidättelen itkua. Voi sanoa, että keskimäärin 2 tunnin välein olen jossain sellaisessa tilanteessa, että itku meinaa tulla. Suru tulee todellakin aaltoina. Voi olla vähän aikaa ihan hyvä olo, mutta sitten se suru taas puskee itseään läpi. Edelleen itken yksin. En pysty itkemään muiden edessä. Se tuntuu niin hölmöltä.
Kertasin eilen tunteita pojan hautajaisissa. Tuntui aika raskaalta käydä niitä tunteita uudestaan läpi. Mutta samalla tuo läpikäyminen tuntui myös hyvältä. En ole hautajaisten jälkeen kertaakaan käynyt niitä samoja tunteita uudestaan läpi. Pitää perjantaina ottaa psykologin kanssa käsittelyyn synnytys sekä nuo hautajaiset. Synnyksestä haluan myös puhua. Se oli niin raju loppua kohden, että olin sen jälkeen todella hämmentynyt. Ehkä jopa pienessä shokissa. Kuitenkaan siitä ei ole jäänyt mitään hampaankoloon. Haluan vain puhua sen vielä kerran läpi. Sitähän ei sairaalassa mun kanssa kunnolla läpi käyty.
Mulle on iskenyt aiiiiivan mieletön vauvakuume! Haluan olla raskaan! Siis raskaan! Mitä ihmettä? Vielä pari kuukautta sitten, en tykännyt raskaanaolosta ollenkaan. Nyt jo kaipaan sitä aikaa. En olisi ihan heti uskonut, että kaipaan raskaanaoloa. Hui! Hauan synnyttämään. Haluan kuulla vauvan parkaisun. Sitä kaipaan kaikkein eniten. Vauvan itkua. Oman vauvan itkua. Ehkä vielä joskus saan sen kokea. Ainakin toiveissa olisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! En julkaise asiattomia kommentteja.