Hauta juttuja

Minulle on todella tärkeää se, että pojan haudalla käydään. Siellä palaa koko ajan kynttilä. Tai oikeastaan paljon kynttilöitä. Vaikka pojan haudalla ei olekaan vielä kiveä niin en usko, että kenellekään ohikulkijalle jää epäselväksi, että se on vauvan hauta. Se näkyy haudasta selvästi.

Tällä hetkellä, jos joku haluaa minua ilahduttaa niin varmin keino siihen on käydä pojan haudalla. Aina, kun joku kertoo käyneensä haudalla tulee mulle hyvä olo. Muutkin muistaa pojan olemassaolon. Niin kuin psykologi sanoi käyvät ystävät katsomassa poikaa, kun käyvät haudalla. On ihanaa, että minulla on niin rohkeita ystäviä, jotka uskaltavat kysyä voiko haudalla käydä. Monikaan ei ole tuota kysymystä esittänyt, mutta olen onnellinen heistä jotka ovat sen tehneet. Sekä heistä ketkä haudalla meidän lisäksi käyvät. Mitä enemmän siellä on kynttilöitä sen parempi.

On tämä haudan hoitaminen vielä opettelua. Meillä ei ole mitään tietoa mitä seurakunta tekee ja mitä meidän pitää tehdä. Huomattiin, että joistakin haudoista oli haravoitu lehdet pois ja joistain ei. Haravan ilmestyttyä roskiksien viereen tiedettiin, että syksyisin haudat haravoidaan itse. Oli ihanaa haravoida pojan hautaa. Silloin sai konkreettisesti tehdä jotain pojan eteen. Kun en muuten pysty toteuttamaan itseäni äitinä pojalle niin ainakin voin pitää haudasta hyvää huolta. Ensimmäinen vuosi on opettelua. Mutta seuraavana vuonna varmasti jo osataan nää asiat.

Puristaa

Edellisen kirjoituksen onnellisuus on poissa. Tilalla on ahdistava tunne. Tuo ahdistus tuntuu siltä, kuin joku yrittäisi kuristaa minua. Kurkkua puristaa todella kovin. Olen romahtamispisteessä. Haluaisin vain itkeä ja itkeä. Mutta se ei onnistu! Elämä tuntuu taas todella epäreilulta ja väärältä. Miksi meidän pojan sijasta haudassa en makaa minä? Miksi viattoman vauvan piti kuolla?

Viime päivinä olen ajatellut paljon poikaa. Todella paljon. Olen ajatellut myös sitä millainen vauva hän olisi. Tätä en ole ennen ajatellut. Nuo ajatukset ovat ennen pysyneet poissa. Olen myös miettinyt sitä, mitä olen menettänyt. Mitä en saanut pojan kanssa kokea. Selvästi suru on ottanut taas vallan itseleen. Välillä tuntuu, että en kestä tätä! Mutta pakko se on kestää. Nämä kortit on mulle jaettu ja niiden kanssa on elettävä. Halusin tai en.

Onnellinenko?

Olen ollut alkuviikon onnellinen. Ihan oikeasti onnellinen. Enkä edes tiedä mistä onnellisuuteni johtui. Samalla tuo tunne tuntui hyvältä, että pahalta. Ja niin väärältä! En saa olla onnellinen. Olen vasta haudannut oman lapseni. Miten voin olla onnellinen? Mitä onnellista elämässäni muka on? Oikeasti on paljonkin asioita, joista voin olla onnellinen. Meillä kuitenkin on kaksi lasta, vaikka toinen ei olekaan meidän keskuudessamme. Tuon olen nyt jo sisäistänyt. Olen kahden lapsen äiti. Joku ei saa ikinä olla yhdenkään lapsen äiti vaikka kuinka haluaisi. Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että olen saanut kantaa kahta lasta sisälläni ja synnyttää heidät.

En tunne olevani katkera vaikka olemme menettäneet poikamme. Se on osa elämäämme. Valitettavasti.
Tietenkin toivon edelleen, että kaikki olisi mennyt toisin. Meillä olisi jo 3kk ikäinen poika. Arki olisi aivan erilaista, kuin se on nyt. Välillä tunnen suurta vääryyttä esikoistamme kohtaan. Hän ei pääse tutustumaan veljeensä. Hän ei tule saamaan mitään konkreettista muistoa veljestään. Pystyy vain katselemaan valokuvia hänestä. Toivottavasti vielä saadaan esikoiselle toinen sisarus. Se on tällä hetkellä suurin toiveeni.

Mielen kiemuroita

Tänään on ollut taas hiukan huonompi päivä. Kaikki itkettää, niin iloiset kuin surullisetkin jutut. Ikävä on hirmuinen. Suru on taas ottamassa itselleen tilaa. En olekaan pitkään aikaan ollut näin allapäin. Kurkkua puristaa. Itkettää, mutta en anna sen tulla. Kyllä se tulee estelyistäni huolimatta! Edelleenkin kysyn: Miksi? Miksi juuri me? Selviänkö tästä surun aallosta? Onko se suuri?. Vain aika kertoo vastauksen kysymyksiin. Joihinkin niistä en saa ikinä vastausta.

Huomaan eläväni edelleen elokuussa. Elämäni on pysähtynyt elokuuhun. En tiedä miksi juuri elokuu. Huomaan laskevani kuukausia niin, että aloitan elokuusta. En voi uskoa, että nyt on jo lokakuu. Minne syyskuu on kadonnut? Tuntuu, että ajantajuni on jotenkin hämärtynyt. En muista edelleenkään tarkasti edellisten kuukausien tapahtumia. Tuntuu, että jouluunkin on vielä pitkä aika, onhan vasta elokuu. Miten ihmismieli voi tehdä tällaisia kepposia? Tekeekö suru tällaista?

Kirjallisuutta

Välillä on sellainen tunne, että en osaa enää surra. Olen taas ruvennut pistämään surua sivuun. Silloin, kun se saisi tulla esille se ei tule. Tästä voi koitua jonkinlaista haittaa tulevaisuudessa. Tuntuu, että onko minulla tunteita enää ollenkaan. Tunnen, että alan olla hirmuisen kylmä ihminen. Mikään ei enää hetkauta tai tunnu miltään.

Olen lukenut kirjaa: Mereen haudattu unelma. Kirja kertoo kohtukuoleman kohdanneen naisen tarinan. Lähdin lukemaan kirjaa sillä asenteella, että nyt itketään ja kovin. Kuitenkaan tuo kirja ei ole nostattanut niin itkuisia tunnelmia, kuin olisin kuvitellut. En pysty vieläkään keskittymään kunnolla yhteen asiaan. Kirjaa lukiessani huomaan jossain vaiheessa, että olen lukenut puoli sivua, mutta ajatellut ihan omia juttujani. Hirmuisesti laitan kirjan tapahtumia siihen samaan ympäristöön missä me pojan kuolema kohdattiin.

Kirja onkin saanut jonkun verran pohtimaan omaa menetystä. Edelleenkin se tuntuu ajoittain pelkältä unelta. Ihan, kuin sitä ei olisi meille tapahtunut. Ihan, kuin viimeinen vuosi pojan odotuksesta lähtien olisi ollut vain unta. Välillä pitää ihan miettiä, että olinko tosiaan raskaana? Synnytinkö oikeasti kuolleen poikamme?

Kuolemaa

Olen lähi päivinä huomannut kuinka vähän mulla on oikeita ystäviä. Niitä on tällä hetkellä tasan yksi, vain yksi ainoa. Olen hänestä oikein onnellinen. Ei ihminen ehkä tarttekaan kuin yhden oikean ystävän. Mutta tuon yhden ystävän lisäksi minulla ei ole montaa kaveria. Vain pari harvaa. Niitäkin  näen keskimääri  2 kertaa vuodessa. Eniten vietän aikaa siskoni kanssa. Eikä me hänenkään kanssa nähdä päivittäin. Vain viikon loppuisin ja joskus viikolla. Kuinka yksinäinen ihminen voikaan olla. Minne on hävinnyt ne lapsuuden ajan ystävät. Kaikki ovat kadonneet jonnekin. Tämä on tapahntunut jo ennnen pojan kuolemaa. Myös selvästi yksi kavereistani välttelee minua. En tiedä olenko jotenkin häntä loukannut vai onko kohtaamiseni liian haastavaa. Tämä asia vaivaa minua hiukan. En ole kehdannut häneltä kysyä mikä on vinossa. Ja voihan olla, että otan sen nyt vain itseeni liikaa. Ehkä vika ei edes ole minussa. Mutta tällä hetkellä elän liikaa omassa maailmassani. Oman pienen kuoreni sisällä, jossa on jotenkin edes mahdollista hengittää.

Olen myös lukenut monesta eri paikasta juttuja siitä, kuinka kuolema on Suomessa tabu. Siitä ei kukaan puhu vaikka se on yksi maailman luonnollisimmista asioista. Miksi näin on? Miksi siitä on vaikea puhua? Ja varsinkin lapsen kuolemasta. Siitä ei kukaan halua puhua. Tämä tuli hyvin selväksi pojan kuoleman jälkeen. Moni rupesin vasta silloin puhumaan, että tietää jonkun kenellä on kanssa kuollut lapsi. Tai hänelle itselleen on käynyt kanssa näin. Miksi vasta silloin asioista ruvetaan juttelemaan? Välillä en voi ymmärtää tätä meidän salailu kulttuuria. Kyllä vaikeista asioista pitäisi myös puhua. Olen pohtinut miten kuoleman saa meidän perheessä arkiseksi asiaksi. Osaksi kuoleman pelkoon auttaa tieto siitä, että poika on meitä vastassa ku se päivä koittaa. Silti se vähän pelottaa. Eihän kukaan tiedä mitä silloin oikeasti tapahtuu, kun täältä maan päältä poistumme.

Myöskään vanhusten kuolema ei enää hetkauta minua millään tavalla. Sehän on niin luonnollista, että ihminen elää vanhaksi ja kuolee. Näin se menee. Kun on oman lapsen menettänyt ei enää tunne niin hirveää vääryyttä siitä, että joku vanhempi ihminen kuolee. Ainoa vääryys tässä maailmassa on se, että vahemmat joutuvat hautaamaan omia lapsiaan!

Hautajaiset onkin toinen asia. Ajeltiin lauanataina hautausmaan ohi ja siellä oli hautajaiset. Heti alkoi sydämestäni puristaa. Tuli mieleen pojan hautajaiset. Sekä se puristavan tukahduttava tunne mikä minulla siellä oli. Rupeaa itkettämään pelkkä ajatuskin niistä. Mitenköhän selviän hautajaisista tästä eteenpäin? Olen aina itkenyt hautajaisissa niin kuin siellä kuuluukin itkeä. Mutta onko seuraavat hautajaiset painajaismaiset? Tulenko melkein tukehtumaan itkuun niin, kuin pojan hautajaisissa? Elänkö pojan hautajaiset uudestaan tuolloin? Tässä taas huomaa tämän minun luonteeni. Murehdin hirveästi asioita etukäteen. Meillä ei ole tällä hetkellä tiedossakaan hautajaisia, mutta silti murehdin jo sitä miten selviän niistä.