Millainen on ensimmäinen vuosi kohtukuoleman jälkeen?

maanantai 7. lokakuuta 2013

Kirjallisuutta

Välillä on sellainen tunne, että en osaa enää surra. Olen taas ruvennut pistämään surua sivuun. Silloin, kun se saisi tulla esille se ei tule. Tästä voi koitua jonkinlaista haittaa tulevaisuudessa. Tuntuu, että onko minulla tunteita enää ollenkaan. Tunnen, että alan olla hirmuisen kylmä ihminen. Mikään ei enää hetkauta tai tunnu miltään.

Olen lukenut kirjaa: Mereen haudattu unelma. Kirja kertoo kohtukuoleman kohdanneen naisen tarinan. Lähdin lukemaan kirjaa sillä asenteella, että nyt itketään ja kovin. Kuitenkaan tuo kirja ei ole nostattanut niin itkuisia tunnelmia, kuin olisin kuvitellut. En pysty vieläkään keskittymään kunnolla yhteen asiaan. Kirjaa lukiessani huomaan jossain vaiheessa, että olen lukenut puoli sivua, mutta ajatellut ihan omia juttujani. Hirmuisesti laitan kirjan tapahtumia siihen samaan ympäristöön missä me pojan kuolema kohdattiin.

Kirja onkin saanut jonkun verran pohtimaan omaa menetystä. Edelleenkin se tuntuu ajoittain pelkältä unelta. Ihan, kuin sitä ei olisi meille tapahtunut. Ihan, kuin viimeinen vuosi pojan odotuksesta lähtien olisi ollut vain unta. Välillä pitää ihan miettiä, että olinko tosiaan raskaana? Synnytinkö oikeasti kuolleen poikamme?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi! En julkaise asiattomia kommentteja.