Saanko surra niin kauan, kuin haluan? Välillä tuntuu, että en. En nykyään uskalla enää edes itkeä oman mieheni nähden. Hänelle asia tuntuu olevan jo liiankin helppo. Itselleni pojan menetys ei ole vielä ollenkaan helppo aihe. Pidättelen kyyneleitä niin pitkään ennen, kuin olen yksin. Yksin on helppo itkeä. Tällä hetkellä tuntuu, että psykologin luona on ainoa paikka missä saan luvan kanssa surra poikaamme. Haudalla käyminenkin tuntuu raskaalta. Haluan mennä sinne, mutta siellä tulee ahdistava olo. Rupesi tulemaan heti tuon jälkeen, kun saatiin tietää, että pojassa ei ollut mitään vikaa. En voi olla ajattelematta miksi hän sitten kuoli? Surukin tuntuu niin ahdistavalta! Miten tästä voi ikinä selvitä?
Miksi minun pitää olla vahva? Aikaa ei ole mennyt vielä paljoakaan, kun poika laskettiin hautaan. Olen ehkä vahvan näköinen ulkoa päin. Sisälläni itken. Sydämeni itkee ikävää poikaa kohtaan. <3 Tuntuu, että kaikki ympärilläni olettaa minun olevan jo suruni surrut. Näin ei kuitenkaan ole. Ei lähelläkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! En julkaise asiattomia kommentteja.