Tänään kävin ensimmäistä kertaa pojan kuoleman jälkeen katsomassa pientä vauvaa. Tämä vauva oli juuri saman ikäinen, kuin poika olisi, jos kaikki olisi mennyt loppuun asti hyvin. Tuon vauvan kohtaaminen pelotti jonkun verran. Kuitenkin halusin häntä mennä katsomaan. Turvallinen ympäristö kohdata pieni vauva ensimmäistä kertaa. Tämä vauva on myös poika. Jännitys vaan nousi mitä lähemmäs päästiin kyseistä paikkaa. Kuitenkin sisälle päästyämme ja ensimmäisen kerran vilauksen vauvasta nähtyäni koko jännitys jäi pois. Tämä vauva ei ollut yhtään meidän pojan näköinen. Ei lähellekään. Ei ollut meidän poika. Sen tiedostin koko ajan. En tuntenut mitään surullisia tunteita. Siinä se vauva vaan oli. Katselin häntä eikä tuntunut pahalle. Eikä kertaakaan tullut sitä tunnetta, että näin meilläkin pitäisi tällä hetkellä olla.
Olen onnellinen, että tuo käynti meni noin hyvin. Vauvojen tapaaminen on taas paljon helpompaa. Voihan se olla, että jossain vaiheessa sekin päivä tulee, kun saan sen itkukohtauksen vauvan nähdessäni. Mutta sitten se tulee. Sille ei voi mitään. Mutta tällä kertaa sitä ei tullut. Ihana pikkuinen pallero. Tuollaisen haluan meillekin. Vauvakuume taas kasvoi todella korkeisiin lukemiin! Voi kumpa meillekin vielä suotaisiin eläviä vauvoja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! En julkaise asiattomia kommentteja.