Taas on tullut ajatuksia siitä, voiko tämä kaikki olla oikeasti totta. Hirmuinen epäusko sitä kohtaan, että tämä kaikki olisi oikeasti tapahtunut. Tuntuu, että tämä on ollut vain todella pahaa unta. Ei meille ole voinut oikeassa elämässä näin käydä. Emme me ole voineet haudata omaa lastamme. On päiviä jolloin tämän asia hyväksyminen ja jopa ymmärtäminen on äärimmäisen vaikeaa. Edelleen nousee kysymys miksi? Miksi juuri meille kävi näin?
En ole kohta 2 viikkoon itkenyt kunnolla. On ollut päiviä, kun kyyneleitä olisi tullut mutta en anna niide tulla. Ja silloin kun olisi aika itkeä niin niitä ei tule. En kuitenkaan tunne huonoa omaatuntoa siitä, etten ole itkenyt. Olen kuitenkin joka päivä poikaa kaivannut. Ajatuksissakin poika on joka hetki. Edelleenkään päivässä ei ole montaa minuuttia, kun poikaa en ajattelisi. Ikävä on edelleenkin kova. Voi, kun kaikki olisi mennyt toisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! En julkaise asiattomia kommentteja.