Millon on se hetki, kun on pakko lähteä epämiellyttäviin tilanteisiin? Onko niihin koskaan pakko mennä? Mä oon lähi päivinä miettiny noita kahta kysymystä aika paljon. Milloin surun kanssa kuuluisi olla siinä tilanteessa, että ei voi enää surun varjolla jäädä pois? Tämä hetki ei vielä ole itselläni lähellä. Onhan tapahtuneesta kulunut vasta hiukan yli 2kk.
En edes tiedä mitkä olisivat tuollaisia tilanteita minne en vapaaehtoisesti halua mennä. En tunnista niitä etukäteen. Tiedän sen vasta silloin, kun se tilanne on jo päällä. Ja ahdistus alkaa nostaa päätään.
Eilen käytiin miehen kanssa yhdessä psykologilla. En odottanut käyntiä kovinkaan innokkaasti. Ensimmäistä kertaa tuntu siltä, että olisin voinut jättää koko käynnin väliin. Tuolla käynnillä puhuttiin meidän parisuhteesta. Ei puhuttu pojasta juuri ollenkaan. Se hiukan harmitti. Enkä muutenkaan saanut juuri mitään siellä sanotuksi. Menin ihan lukkoon. Enkä oaannut vastata kysymyksiin mitä mulle esitettiin kovinkaan hyvin. Tuntui, että pää oli aivan tyhjä ajatuksista. Onneksi pääsen vielä ainaki yhden kerran yksin psykologin juttusille. Mulla on vielä paljon asioita joita haluan hänen kanssaan jutella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! En julkaise asiattomia kommentteja.