Ahdistus

Tänään soitti mun neukkutäti. Olinkin jo ehtinyt ajatella, et soittaaks se mulle vai ei. Muiden kokemuksia lukiessa neukkutäti on soittanut heille. Oli jotenki samalla ihana puhua hänen kanssa ja samalla kamalaa. Kaikki muistot tulivat heti mieleeni. Tykkään tuosta neukkutädistä tosi paljon. Vaikka hän onkin sijainen. Kysyi vointeja ja sitä onko meille tarjottu apua. Sanoin, että kyllä me jotain numeroita ollaan saatu johon voi soittaa. Tiedän, että en ikinä tulis itse niihin soittamaan. Päätettiin yhdessä, että neukkutäti ottaa yhteyttä neuvolapsykologiin ja päästään hänen kanssa juttelemaan. Oli kiva kuulla, että oikeasti apua saadaan. Varsinkin nyt, kun tuntuu, että en pääse tämän surun yli enkä ympäri. Ihan, kuin joku olisi laittanut ketjun sydämeni ympärille ja kiristäisi sitä aina välillä. Tunnen ihan fyysistä kipua ja ahdistusta sydämeni kohdalla. Sattuu niin paljon.

Jo heti aamulla herätessäni on kurkussa omena. Ei pelkkä pala vaan kokonainen omena! Välillä kyynelten pidätteleminen on vaikeaa. Mutta pakko sitä on tehdä. Muuten itkisin täällä koko päivän ja esikoinen olisi ihan ihmeissään. Enkä jaksaisi tehdä hänen kanssaan mitään. Välillä on aikoja, kun en usko siihen, että selviän tästä surusta.

Nyt on alkanut myös hiukan ahdistamaan kaikki raskaana olevat. Ehkä enemmänkin se niissä rakaana olevissa, kun tiedän heidän kohta saavan sen oman pienen käärön syliinsä. Vaikka saatiinhan mekin oma käärö syliin. Mutta vain hetkeksi. Ihan, kuin meidän poika olisi ollut meillä vaan lainassa.

Myös ahdistaa pienet vauvat. Oikein pelottaa kohdata pieniä vauvoja. Onneksi kohta syntyy lähipiirissäni ainakin kaksi pientä vauvaa, joiden avulla voin vähän totutella niihin. Helppoa se ei ainakaan tällä hetkellä tule olemaan. Mutta haluan silti yrittää sellaisessa ympäristössä, jossa ollaan vain minä, vauvan äiti ja vauva. Ilman mitään ulkopuolisia. Ehkä siitä on hyvä lähteä tätä ahdistusta purkamaan. Pakkohan mun on vauvoihinkin tottua. Vielä niin, että en saa kamalaa itkukohtausta joka kerta, kun sellaisen näen.

Toivon, että tuosta psykologista on oikeasti jotain hyötyä. Tätä mun surua, kun ajattelee niin olen aivan pohjalla. Mies sanoi jo päässeen tästä yli. Sanoin hänelle, että mä en ole lähelläkään päässyt tästä yli. Päinvastoin, olen vain syvemmällä suossa, kuin koskaan ennen. Ja tarvitsen oikeasti apua täältä nousemiseen. Omat voimat ei vaan siihen riitä.