Siitä on jo yli viikko aikaa, kun saimme tietää surulliset uutiset. Tämä viikko on mennyt todella sekavissa tunnelmissa. Välillä on ollut päiviä, mitkä tuntuu kestävän ikuisuuden. Varsinkin silloin, kun tulin sairaalasta kotiin. Ne pari seuraavaa päivää eivät meinanneet kulua ollenkaan. Ajattelin, että tätäkö tämä on. Kyttään vaan kelloa ja mietin millon pääsen nukkumaan. En osannut hirmuisen paljon surra. En ehkä ollut vielä sisäistänyt asiaa. Kaikkihan tapahtui niin nopeasti. Vain kahdessa vuorokaudessa saimme tietää, että vauvamme on kuollut, synnytin hänet ja sanoin hyvästit. Itkin unissani. Aina aamuisin silmät olivat todella turvonneet. En meinannut nähdä eteeni, kun heräsin.
Näin yli viikko tapahtuman jälkeen alkaa olo olla hiukan erilainen. Nyt suren menetystä päivisin ja selvästikin en enää öisin itke. Suru on jo hiukan muuttanut muotoaan. Tai ehkä nyt vasta olen ruvennut oikeasti tekemään surutyötä. Edelleenkin mielessä pyörii kysymys miksi näin kävi meille? Mikä tarkoitus tällä on? Pelottaa kulkea kaupungilla. Mitä, jos joku sellainen tulee vastaan kuka ei tiedä tapahtuneesta. En halua selitellä kenellekkään kuinka meille on käynyt. En ole siihen vielä valmis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! En julkaise asiattomia kommentteja.