Elämä on tällä hetkellä tasaista. Taas on selvästi parempi kausi menossa. Toisinaan tunnen huonoa omaatuntoa siitä, kun en sure poikaa koko ajan. Olen alkanut hyväksymään asiaa. Olen jopa poistunut jo siitä facebookin ryhmästä, jossa on elokuussa syntyneiden vauvojen äitejä. Musta tää oli aika iso juttu. Symboli sille, että olen jollain tapaa asian hyväksynyt. Tämän kanssa nyt vain on elettävä. Sitä tosiasiaa en voi muuttaa.
Pelko esikoisen menettämisestä on noussut hiukan korkeampiin lukemiin. En vain luota enää elämään. Enkä siihen, että kaikki menee lopulta hyvin. Tällä hetkellä mulla on sellainen ajatustapa, että pahoja asioita tapahtuu vain meille. Muilla raskaudet päättyy aina onnellisesti. Vaikka tiedän, että se ei pidä paikkaansa. Meitä on valitettavan paljon, jotka olemme kohtukuoleman joutuneet kokemaan.
Paljon voimia surun kanssa kamppaileville! Tämä ei ole mikään helppo polku kulkea, mutta me selviämme tästä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! En julkaise asiattomia kommentteja.