Nyt kun tietooni on tullut paljon uusia kohtukuolema tapauksia lähi kuukausilta ymmärtää itse sen kuinka paljon aika on parantanut. Olen onnellinen siitä, että aika on tehnyt edes jotain surulle. Enää minun ei tarvitse ryömiä koko aikaa siellä kuopan pohjalla yrittäen etsiä epätoivoisesti tietä ulos sieltä. Saan jo hiukan tilaa hengittää surun lomassa. Voisin jopa sanoa, että surusta on tullut osa minua. Se on minussa sisällä eikä ikinä tule täysin sieltä lähtemään pois. Niin, kuin ei ikävä ja kaipauskaan.
Kaipaan poikaa edelleen joka päivä. Joka päivä kuvittelen millaista olisi pitää elävää poikaa sylissäni. Millainen vauva hän olisi. Kuinka väsynyt itse olisin. Miten esikoinen olisi suhtautunut pikku veljeensä. Ja ennen kaikkea miltä hän näyttäisi silmät auki. Nämä on raskaita kuvitelmia, joihin ei voi liian kauksi aikaa jäädä. Muuten ne tulevat liian raskaiksi ja vetävät mukaansa kuopan pohjalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! En julkaise asiattomia kommentteja.