Känkkäränkkä on kotiutunut meille. Tuntuu, että jokainen pienikin asia ärsyttää. Kukaan ei osaa tehdä mitään oikein. Mikään ei oikein huvita. Enkä jaksa innostua oikein mistään. Tuntuu, että tällä elämällä ei ole mitään merkitystä. Onkohan tämäkin joku surun vaihe? Kiukkuvaihe? En jaksaisi olla kokonajan huonolla tuulella, mutta olen silti.
Taas ovat helpommat päivät väistyneet. Itkettääkin pitkin päivää, mutta en saa itkettyä. Ikuinen ikävä vaan syvenee ja syvenee. Hiljalleen alan tajuamaan sen, että poika ei ikinä tule kotiin meidän kanssa. Raskauskin on loppunut. En enää tunne olevani raskaana. En ole enää elokuussa, mutta en silti tiedä mikä kuukausi on menossa. Suru kulkee eteenpäin. Halusin tai en.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! En julkaise asiattomia kommentteja.