Ihanaa! En olekaan muuttunut tunteettomaksi äidiksi. Eilen automatkalla kotiin päin soi radiossa yksi haloo helsingin biisi, joka sai mut todella surulliseksi. En muista tuon biisin nimeä, mutta siinä lauletaan kaiken menettämisestä. Välillä tuntuu siltä, kuin olisimme menettäneet kaiken pojan mukana. Tuon biisin aikana iso omena nousi kurkkuun ja kyyneleet täyttivät silmäni. Ikävä poikaa kohtaan on suuri. Niin suuri, että sitä ei voi sanoin kuvailla. Antaisin mitä vaan, jos saisin olla hänen kanssaan.
Nyt, kun tuska on tullut takaisin olen siitä jopa onnellinen. Haluan pitää sen matkassa mukana. Se alkaa olla minulle jo niin tuttu kaveri. Tunnen oloni turvalliseksi sen läsnäollessa. Tuntuu siltä, kun tuska on läsnä, että aivan kuin olisin lähempänä poikaa. Kantaisin poikamme mukana tuskan muodossa. Tuo tuska muistuttaa siitä suuresta surusta, joka sisälläni on. Tuosta surusta, mikä ei koskaan katoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! En julkaise asiattomia kommentteja.