Mulla on todella kovat omantunnon tuskat tällä hetkellä. Oma olo on niin normaali. Liian normaali. Kuinka se voi edes olla näin normaali jo tässä vaiheessa? Toivon jopa, että tämä on ohi menevää.
Kaipaan sitä surun tuskaa. Silloin ainakin tiedän, että välitän pojasta. Nyt tuntuu siltä, kuin olisin hylännyt oman lapseni. Kieltänyt hänet. Ihan, kuin poikaa ei olisi ikinä edes ollut.
Pojasta puhuminenkin käy jo hyvin luontevasti. En pelkää enää tilanteita, joissa kysytään lapsilukua. Meillä on 2 lasta. Sen olen sisäistänyt. Ei tee edes mieli sanoa, että lapsia olisi vain yksi. Kestän jatkokysymykset lasten sukupuolista ja siitä, minkä ikäisiä he ovat.
Puhuminen on todellakin auttanut. Mitä enemmän olen saanut pojasta puhua (olen todellakin saanut puhua hänestä), sitä helpommaksi puhuminen hänestä on tullut. Joskus edelleenkin tulee nieltyä kyyneliä, mutta enää todella harvoin. Pitäisi ihan kiittää niitä harvoja rohkeita ystäviäni siitä, kun ovat uskaltaneet ottaa pojan puheeksi. Olen heille niin kiitollinen, että sitä kiitollisuuden määrä ei voi mitata millään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! En julkaise asiattomia kommentteja.