Parin viime päivän aikana on ollut haikea olo. Olen pitkästä aikaa ajatellut poikaa myös päivällä. Myös sitä millainen hän olisi nyt ja millaista meidän arki olisi tällä hetkellä, jos poika olisi elossa. En koko päivää noita ajattele, mutta silloin tällöin.
Nämä ajatukset varmasti juontuu ristiäisistä, joissa hiljattain kävimme. Mehän emme ikinä saaneet pojalle ristiäisiä pitää. Ainut mitä saimme poikaa varten järjestää oli hänen hautajaisensa. Eikä niissäkään ollut paljon järjestettävää. Vain arkun, kukkien ja vaatteiden valinta. Niin ja tietysti myös hautausmaan ja papin valinta. Siinä tärkeimmät valinnat nimen lisäksi joita pojan hyväksi saimme tehdä. On hassua miten sanon aina ristiäisiä vahingossa hautajaisiksi. En tiedä mistä tuo tulee. Ajattelen ristiäisiä, mutta kun tuo sana pitäisi sanoa ääneen tulee se hautajaisina ulos suusta. Aina joudun korjaamaan.
Nuo ristiäiset meni ihan hyvin. Vaikka meidän osallistumisesta mulla oli todella ristiriitaiset tunnelmat. Toisaalta olisin halunnut jättää koko juhlat välistä, koska pelkäsin omaa reaktiotani. Miten suhtaudun tuohon vauvaan ja koko juhlaan. Mutta onneksi ne meni suurimmalta osaltaan mallikkaasti. Kerran tuli sellainen olo, että tukehdun. En meinannut saada happea ollenkaan, kun rintaa puristi niin kovin. Pari kyyneltäkin piti vuodattaa. Mutta se tuntuu olevan nykyään enemmän sääntö, kuin poikkeus kaikissa tapahtumissa joissa lauletaan virsiä. Virret ei aikasemminkaan ollu mun vahvinta aluetta niin nykyään en kestä niitä ollenkaan. Aina tulee pojan hautajaiset mieleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! En julkaise asiattomia kommentteja.