Olen nukkunut viime yön todella huonosti. Melkein voisi sanoa, että en ole nukkunut ollenkaan. Meillä oli taapero yökylässä ja olen koko yön vahtinut häntä. Säikähtänyt jokaista ääntä minkä hän päästää ja herännyt niihin.
Tämä menettämisen pelko ei olekaan kohdistunut pelkästään esikoiseen. Pelkäsin koko yön, että tämä hoitolapsi kuolee. Pidän meidän kotia kuolemanloukkuna. Kuinka vastuulliset vanhemnat voivat antaa meille oman pienokaisensa hoitoon? Eihän olla saatu edes omaa lastamme hengissä pysymään. En ymmärrä sitä, miten joku pystyy vielä luottamaan meidän lapsen hoitotaitoihin.
Samalla tuo luottamus tuntuu myös todella hyvälle. Ainakaan tämä perhe ei pidä meitä syyllisinä poikamme kuolemaan. He uskaltavat antaa meidän vastuulle oman lapsensa. Sen kaikkein kalleimman aarteen maailmassa.
Onhan meillä ollut pojan kuoleman jälkeen ennenkin lapsia hoidossa. Mutta en ole tällaisia ajatuksia ennen pyöritellyt päässäni. Nämä voi tuntua jonkun korvaan todella hassuilta. Mutta tässä näkee taas nämä surun tuomat seuraukset. Ilman pojan kuolemaa en ikinä varmasti ajattelisi näin. Onhan lasten hoitaminen minulle yksi maailman luonnollisimmista asioista. Olen sitä nuoruudesta asti harrastanut.
Voi, kuulostaa, että sinulla on ollut rankka yö. Itse en varmaan edes uskaltaisi ottaa ainakaan kovin pieniä lapsia yökylään. Miehen siskon 1- ja 3-vuotiaita lapsia vahdin tässä taannoin parin tunnin ajan, ja sekin oli jo stressaavaa. Juurikin tuo tunne, että enhän ole omaakaan lasta pystynyt pitämään hengissä, miten kukaan muu voi siis antaa lapsensa minun hoitooni... Kaikenlaisia tunteita sitä onkin läpikäytävä tämän surun myötä!
VastaaPoistaToivottavasti ensi yösi on levollisempi!
Yö tosiaan oli rankka. Aamulla sain hiukan nukuttua, kun mies heräsi lasten kanssa ja kuulin, että hoitolapsi on hengissä.
PoistaJoskus nämä surun mukanaan tuomat tunteet ovat järjellä ajateltuna ihan hulluja.
Uskon, että ens yönä nukun kuin tukki.