Esikoinen, suru

Esikoinen ei osaa oikein surra. Hän oli vielä pojan syntymän aikaan niin pieni, että ei edes ymmärtänyt mahassani asustavan vauva. Esikoinen katselee pojan albumista kuvia monta kertaa viikossa. Tietää pikkuveljensä nimen, mutta ei osaa yhdistää sitä siihen, että tämä vauva kuvissa on hänen veljensä. Nuo kuvat ovat selvästi esikoiselle todella tärkeitä, koska haluaa niitä useasti katsoa. Kertaakaan ei ole vielä kysynyt, että missä veli on vaikka muista ihmisistä tuota kysymystä useasti esittää.

Olemme tehneet niin, kuin psykologi neuvoi. Vastanneet vain niihin kysymyksiin joita esikoinen esittää. Ei olla ruvettu selittelemään mitään ylimääräistä. Hänkin varmasti tulee joku päivä tietämään, että hautausmaalla makaa hänen veljensä ja siksi siellä käydään. Esikoiselle on niin ihanan normaalia tuo haudalla käynti. Ikinä ei ole sanonut ettei haluaisi sinne mennä. Nyt, kun lumet on sulaneet niin haudalla hän leikkii aina jotain. Tänään jahtasi muurahaisia. Esikoisella on myös omat rutiinit mitä haudalla pitää aina tehdä. Hiirelle pitää antaa pusu sekä haudalla pitää lukea iltarukous. Nykyään esikoinen itse lukee tuon rukouksen. Haudalta ei voi lähteä pois ellei näitä asioita ole tehty. Muuten tulee kamala huuto autossa.

Oma mieleni on edelleen hyvä. Kaipaan aina aika ajoin vauvaa käsivarsilleni, mutta se kaipaus menee yleensä ohi päivässä. Edelleen harmittaa, että ei saatu poikaa täällä pitää ja kasvattaa. Vieläkin tulee kysymys "miksi juuri meidän vauva?" mieleen ja sitä pohdin. Välillä olen kateellinen sellaisille ihmisille joilla on monta lasta ja kaikki elossa. Inhottaa, että meidän perhe ei tule ikinä olemaan kokonainen. Aina yksi puuttuu joukosta. Pystyn ajattelemaan asioita niiden vaaleanpunaisten lasien läpu. Kuitenkin niin, että toinen linssi on rikki. Tiedostan koko ajan, että mikään täällä ei ole pysyvää, mutta se ei rajoita elämistä. Toisten vauvat eivät ahdista ollenkaan. Ei edes ne, jotka ovat pojan kanssa samanikäisiä. Mielessäni, kun poika on edelleenkin se pienen pieni vauva mikä hän oli syntyessään.

Jos joku olisi viime kesänä sanonut minulle, että olen ensi keväänä jo ihan järjissäni tämän surun kanssa olisin pitänyt häntä hulluna! Mutta näin se vain on. Suru on muuttunut jo kauniiksi muistoksi ja kaipaukseksi.