10 kuukautta surua takanapäin. Todella lyhyt aika, mutta silti näinkin lyhyeen aikajaksoon mahtuu vaikka kuinka paljon erilaisia tunteita. Tunneskaala on mennyt ilosta suruun ja kaikkeen siltä väliltä. Välillä omat tunteet on jopa olleet hiukan pelottavia. Ehkä jopa painokelvottomia. Voisi sanoa, että hiukan hävettäviäkin. Sellaisia tunteita, joita ei olisi ikimaailmassa kuvitellut tuntevansa. Tai ainakaan halunnut tuntea. Näitä ovat esimerkiksi katkeruus. Sitä olen yrittänyt viimeiseen asti vältellä, mutta silti sekin on päässyt joskus pinnalle. Onneksi vain hetkiseksi aikaa.
Olen ollut noin parin viikon verran hiukan surullinen. Näin surullinen en ole ollut pitkiin aikoihin. En saa itkukohtauksia, mutta yleisesti ottaen tunnen olevani surullinen koko ajan. Suru kulkee taustalla. Välillä itkettää, mutta ei niin kovin, että kyyneleet rupeaisi valumaan. On vain se tunne, et nyt vois itkeä. En kuitenkaan usko, että tämä mukana kulkeva suru näkyy mitenkään musta ulospäin. Se on vain sisäinen tunne.
Taas on noussut pintaan se tunne, kumpa saisi viettää edes yhden hetken lisää pojan kanssa. Harmittaa myös, että en mennyt häntä katsomaan silloin, kun mies meni ensimmäisen kerran häntä katsomaan ennen ruumiinavausta. Silloin en ollut vielä valmis kohtaamaan poikaa uudelleen. Ehkä vähän pelottikin se miten olisin häneen reagoinut. Olisinko ikinä voinut lähteä siitä huoneesta enää pois. Onneksi nämä pelot hälvenivät ja sain nähdä poikamme vielä 3 kertaa, ennen hänen hautaamistaan. Noista 3 kerrasta on vain hyviä muistoja (jos näin voi kuolleen lapsen kohtaamisesta sanoa). Ei ollenkaan mitään painajaiskuvia.
Tänään esikoinen kysyi ensimmäistä kertaa, missä poika on. Ihan yllättäen ruokapöydässä kysyi. Siihen tietenkin vastasin niin, kuin asia oli. Esikoinen näytti ainakin olevan tyytyväinen vastaukseeni. Jotenkin suloista ajatella, että hän on omassa päässään miettinyt missä poika oikein on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! En julkaise asiattomia kommentteja.